Kolumni

27.1.2016

Kirpputorikoukussa

Sari Karttunen

Aloitin kirpputorilla käymisen teini-ikäisenä – siis jo vuosikymmeniä sitten. Tänä aikana kirpputorien luonne sekä niiden suosio ovat muuttuneet merkittävästi. Viime vuosina erilaisia käytetyn tavaran myyntipaikkoja on perustettu lisää. Niitä löytyy paitsi laitamien epäpaikoista myös keskustan kivijaloista. Uutuuksia ovat siivouspäivien pihamyynnit ja vertaiskauppa verkossa.

Lapsuudestani muistan, kuinka pula-ajasta selvinneet vanhemmat ihmiset karsastivat kirpputoreja. Niitä oli harvemmassa kuin nykyisin, ja ne olivat nuhruisia. Oli häpeä joutua ostamaan käytettyä tavaraa. Vaatteiden suhteen periaatteena oli, että niin köyhiä ei olla, että toisten vanhoissa pitää kulkea. Ja lumpuissa pelättiin ihan oikeasti olevan syöpäläisiä.

Tänä päivänä kirpputorit ovat todella suosittuja. Sieltä hankitaan käyttötavaraa sekä etsitään keräilykohteita tai jotain harvinaista, millä erottua muista. Erityisiin kierrätystapahtumiin tai bloggarikirppiksiin suorastaan rynnitään. Niin myyjät kuin ostajatkin rientävät jonottamaan tuntikausia ennen sisäänpääsyä. Eräs sanomalehti kirjoitti taannoin, että kirpputorilla tarvitaan teräviä kyynärpäitä.

Itse arvioin käyväni kirpputorilla 35–40 päivänä vuodessa. Helsingin, Joensuun ja Porin kirpparit ovat minulle tutuimpia, mutta olen kolunnut niitä Romaniaa myöten. Suosin nykyisin kierrätyskeskuksia, koska siellä välttyy trokareilta. Tavara on sekalaista mutta halpaa, niinpä löytöjäkin voi osua kohdalle. Verkko-ostaminen ei kiinnosta, koska haluan katsella, kierrellä ja kosketella tavaroita. Taktiilisuus on tärkeää: Miltä tuntuu aito silkki tai kašmir? Kuinka aito nahka vanhenee? Hivelen silkoisiksi kuluneita puuhöyliä isoisäni muistoksi.

Monelle kirpputorilla käyminen on ajanvietettä. Itse lasken sen milteipä terapiaksi. Rauhoitun, kun kuljen pitkin käytäviä mitä ihmeellisimpiä muotiluomuksia ja hilavitkuttimia tutkaillen. Jos en saa otetta silmäini edessä levittäytyvästä tavarapaljoudesta, tiedän uupumuksen olevan lähellä. Heikossa jamassa myös haju alkaa kammottaa.

Kirpputorilla käymisen sanotaan tänä päivänä yhdistävän ihmisiä yli sosioekonomisten ja kansalaisuusrajojen. Tiedän vanhuksia, joiden sosiaalinen elämä lepää kirpputorien varassa. Kylähulluja siellä myös pyörii, ja hekin menevät joukon jatkona. Maahanmuuttajat, siirtotyöläiset, turvapaikanhakijat käyvät kaikki kirpputorilla. Joensuussa on pitkään annettu ohjeita kirpputorikäytännöistä venäjäksi, nyt ovat monille paikkakunnille ilmestyneet arabiankieliset tekstit. Suvaitsevaisuus on parhaillaan koetuksella vastaanottokeskusten lähellä sijaitsevilla kirpputoreilla.

Kirpputorilla käynti voi herättää monenlaisia tunteita ja muistoja. Siellä voi heittäytyä nostalgian valtaan nähdessään mummolan astioita tai kirjahyllystä tutut kootut teokset tai lapsuuden marimekon. Kun vanhoja valokuvia tulee vastaan, tulen joskus surulliseksi. Eikö tällä pariskunnalla ollut jälkeläisiä vai miksi heidän hieno vihkikuvansa heitettiin pois? Mikä oli sen Markun kohtalo, jonka 10.1.1969 päivätty, kauniisti koristeltu hopealusikka päätyi kirpparin laatikkoon?

Kirpputorien suosio on herättänyt joissakuissa huolen, että kulutus lisääntyy kierrätyksen kautta. Näkemykseen sekoittuu ekologista ajattelua, konsumerismin kritiikkiä ja kenties myös hiukkanen moralismia. Tunnistan itsessäni sen synnin, että into ostaa ja omistaa pääsee väliin käsistä – ja kotiin kertyy liikaa tavaraa. Kirpputoreilla voi tehdä myös sen huomion, että oikeutamme kertakäyttökulttuuria kierrätyksellä. Halpaketjuista ostettuja muotivaatteita heitetään sinne kerran käytettyinä. Senkin voi havaita, ettemme osaa enää pestä vaatteitamme tai hoitaa kenkiämme. Huonekalutkin ovat heikkoa tekoa ja alttiita nopeille maunmuutoksille.

Viime keikalla ostin muun muassa mustat merkkinilkkurit 3,50 eurolla (–10 %:n kanta-asiakasalennus). Kengät olivat vähän käytetyt ja alkuhinta noin 200 – suoranainen superlöytö siis. Eri asia on sitten, kykenenkö vaivaisenluineni niitä koskaan käyttämään. Mutta ainahan ne voi panna uudestaan kiertoon.

*

24.11.2015

Millaisen maailman tahdomme lapsillemme?

Jyrki Korpua

Ihmiskunta on terveempi, rikkaampi ja hyvinvoivempi kuin koskaan. Ihmiskunta on kurjempi, vihaisempi ja kärsivämpi kuin aikoihin. Sodat ja katastrofit tuhoavat ja vaarantavat todellisuuttamme. Odotamme ekokatastrofia ja inhimillistä katastrofia, jotka tulevat rinta rinnan, pitkään varoittaen, mutta silti meidät ja yksinkertaisuutamme yllättäen. Istun rauhallisessa oululaisessa asunnossa, hörpin kahvia ja katselen kaunista talvista maisemaa. Minulla ei ole pulaa. Minulla ei ole kylmä eikä nälkä.

Kasvatan pientä alle puolivuotiasta lasta taloudellisen, henkisen ja arvomaailmallisen kriisin keskellä. Samalla yritän pitää kirkkaana ajatuksen siitä, että juuri me kaikki luomme lapsillemme heidän maailmansa. Ympäristö, arvomme ja kokemamme todellisuus muokkaavat sen keitä me olemme, millaisia meistä tulee ja  mitä ajattelemme muista tai itsestämme. Tulevat sukupolvet ovat aina meidän tuottamiamme.

Samalla mietin, onko länsimainen järjestelmä kadottanut lopunkin järkensä. Lyhytnäköinen vääriin asioihin keskittyvä ajatusmaailma hautaa sivistyksen, tahdon kehittyä ja yleisestikin humanismin ‒ ihmisyyden. Kaltaiseni nihilistinenkään humanisti ei silti kadota optimismiaan, sillä on oltava jotain minkä puolesta taistella. Kuten J. R. R. Tolkienin Tarussa Sormusten Herrasta sankarihahmo Aragorn pohtii: Kun toivo on mennyt, on vain selvittävä ilman toivoa. Siitä huolimatta taistelu on vielä edessä.

Totta kai tämä taistelu voi olla toivoton. Jopa mahdoton. Kun katson ympärilläni vallitsevaa niin sanottua taistelua, tuntuu että talousfilosofimme ovat kadottaneet eron kehityksen ja edistyksen välillä. Sanojen merkityksillä ei enää ole muutenkaan väliä. On väliä vain mielipiteillä ja niiden esittäjillä.

On meidän itsemme valittavana näemmekö maailman tuskan vai toivon näyttämönä. Historia on opettanut meille, että jokaisen pimeän kauden jälkeen tulee jälleen valoisaa. Jokaisen valoisan jakson jälkeen jälleen hämärämpää. Meidän tulisi  myös ymmärtää, ettei tämä valon ja pimeän vastakkainasettelukaan lopulta ole edistystä. Jo popyhtye Neon 2 lauloi ”harmaan sävyistä” ja yhdysvaltainen metafyysis-uskonnollinen Live ”harmaan kauneudesta”. Meidän tulee etsiä kauneutta valon ja pimeän välistä. Etsiä totuutta keskeltä virheellistä ja jopa valheellista ”tietoa”.

Kysymys kuuluukin: Millaisen maailman tahdomme lapsillemme? Maailma on ja pysyy, mutta meidän elinehdomme ja näkökulmamme muuttuvat. Se on hyvä muistaa näinäkin synkkinä ja myrskyisinä aikoina.

*

29.10.2015

Suomen Akatemia ja korkeatasoinen tieteellinen asiantuntemus

Taru Leppänen

Suomen Akatemian tieteelliset toimikunnat vuosille 2016–2018 nimettiin 22.10.2015. Kulttuurintutkimuksen alalla monet rahoituspäätökset tehdään Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnassa. Tämän toimikunnan Taideyliopiston edustajaksi valittiin Sibelius-Akatemian laulun aineryhmän lehtori Gustav Djupsjöbacka, joka edustaa toimikunnassa taiteiden ja erityisesti musiikin tutkimusta. Djupsjöbacka on ansioitunut pianisti, ja hän on toiminut myös Sibelius-Akatemian rehtorina. Kun yritin hankkia tietoa hänen tutkimuksellisista meriiteistään tietokantojen avulla, tunnistin osumien joukosta tieteelliseksi julkaisuksi ainoastaan yhden: Sibelius-Akatemian kehittäjäkoulutuksen tohtorintutkintoon liittyvän kirjallisen työn vuodelta 2006, jonka laajuus on 54 sivua. Hän on julkaissut sen lisäksi ison määrän äänilevyjä ja nuottikokoelmia.

Uuden Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnan jäsenet ovat Djupsjöbackaa lukuunottamatta tutkimusaloillaan laajasti julkaisseita ja ansioituneita tieteentekijöitä. Jäin miettimään, millaisilla ansioilla voi tulla valituksi Suomen merkittävimmän yliopistojen ulkopuolisen tutkimusrahoittajan keskeisen toimielimen jäseneksi. Djupsjöbackan asiantuntemus on varsinkin taiteiden tutkimuksen kannalta tärkeä, sillä muita tämän alan edustajia ei toimikunnassa ole.

Djupsjöbackan valinta Akatemian tieteellisen toimikunnan jäseneksi on seurausta taideyliopistojen ja niin kutsutun taiteellisen tutkimuksen syntymisestä. Siitä, mitä taiteellinen tutkimus tarkoittaa, ei kenelläkään tunnu olevan selvää käsitystä. Ilmiöiden ymmärtäminen kysymyksinä pikemminkin kuin lukkoonlyötyinä määritelminä voi tietenkin olla hedelmällistä ja se on tyypillistä mille tahansa kriittiselle toiminnalle. Katsaus taiteellista tutkimusta käsitteleviin kirjoituksiin osoittaa, että tutkimusalan määrittely herättää kysymyksiä myös sen tekijöissä: Mitä on tutkimus? Tarvitseeko tutkimuksen sisältää sanoja ja kirjoitusta? Millainen on tekemisen suhde ajattelemiseen ja tieteellisiin tutkimusperinteisiin? Millaisia piirteitä tekeminen ja ajatteleminen jakavat? Milloin toiminta voidaan määritellä tutkimukseksi? Keskeistä Suomen Akatemian asiantuntijavalintojen kannalta on, mikä on taiteellisen tutkimuksen ja tieteentekemisen suhde.

Näihin kysymyksiin vastaaminen edellyttää ymmärrystä kulttuurissamme vallitsevista valtasuhteista. Musiikki, erityisesti taidemusiikki kytkeytyy suomalaisessa yhteiskunnassa monin tavoin eliitin kulttuurisiin käytäntöihin. Musiikki on läheisessä suhteessa nationalismiin, sukupuoleen, yhteiskuntaluokkaan ja kolonialismiin. Taidemusiikkikulttuuri ylläpitää osaltaan näihin kategorioihin liittyviä eriarvoistavia valtasuhteita. Edellä mainituista syistä johtuen on mahdollista ymmärtää, miksi vaikkapa siivoaminen ei käy tutkimuksesta mutta pianonsoitto voi meritoida tieteellisesti.

Suurin osa yliopistojen ulkopuolisesta tutkimusrahoituksesta on peräisin Suomen Akatemialta. Suomen Akatemian tieteelliset toimikunnat hoitavat Akatemian tehtäviä omilla toimialoillaan. Niiden keskeisenä tehtävänä on tehdä kilpailuun ja laatuun perustuen rahoituspäätöksiä tutkimushankkeista. Rahoituspäätösten tekeminen on tutkijan kannalta ehkä tutuin tieteellisten toimikuntien tehtävä, mutta Suomen Akatemian johtosäännön toisen pykälän mukaan toimikunnilla on joukko muitakin tehtäviä. Toimikunta päättää muun muassa hakemusten arvioinnissa käytettävistä asiantuntijoista, rahoitettujen hankkeiden tuloksellisuuden seurannasta, toimikunnan toimialaa koskevista laajakantoisista ja periaatteellisesti merkittävistä asioista, aloitteista tieteen edistämiseksi sekä esityksistä ja lausunnoista hallitukselle tai hallintovirastolle.

Suomen Akatemiaa koskevan lainsäädännön mukaisesti ”toimikunnissa tulee olla monipuolinen ja korkeatasoinen tieteellinen asiantuntemus” (Laki Suomen Akatemiasta 5§). Tämä on ainoa seikka, joka ohjaa toimikuntien jäsenten valintaa. Laki ei siis aseta toimikuntien yksittäisille jäsenille pätevyysvaatimuksia, sillä toimikunta toimii kollegiona. Akateemisissa arvioinneissa arvioitsijoilta kuitenkin edellytetään yleensä vähintään samantasoista meritoituneisuutta kuin arvioitavalla on.

Suomen Akatemian tieteellisten toimikuntien tehtävänä on tukea korkeatasoista tiedettä toimialoillaan. Akatemian jakama rahoitus on erittäin kilpailtua ja jakosummat ovat suuria. Hakemuksilta odotetaan korkeata kansainvälistä tasoa ja arvioitsijoina toimivat kansainväliset paneelit. Toimikunnan jäseniltä on lupa odottaa vahvaa tieteellistä näyttöä omalta alaltaan, jotta he voivat toimia asiantuntevasti ja uskottavasti rahoituspäätösten ja muiden tiedepoliittisten päätösten vastuullisina tekijöinä.

*

17.2.2015

Mikä riivatun relevanssi?

Sari Karttunen

Törmäsin muutama viikko sitten Dianne Dredgen juttuun ”Does relevance matter in academic policy research?”. Tulostin jutun talteen lupaavan otsikon takia, vaikka se oli julkaistu minulle tuntemattomassa ja aihepiiriltäänkin melko kaukaisessa lehdessä (Journal of Policy Research in Tourism, Leisure and Events).

Eilen kaivoin jutun esiin, kun relevanssista tuli toistuvasti puhe. Aamulla Tilastokeskus tiedotti, että YT-neuvottelut olivat päättyneet ja niiden lopputuloksena talo harkitsee parinkymmenen ihmisen irtisanomista. Neuvottelut olivat seurausta tulossopimuksen edellyttämästä ”relevanssiselvityksestä”, jonka avulla laitoksen talous ja toiminta sopeutetaan supistuvaan rahoitukseen ja yhteiskunnan tarpeisiin.

Iltapäivällä käsite ponnahti esiin, kun kollega yliopistolta tiedusteli kiinnostusta osallistua Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen rahoituksen hakuun. Akatemia tiedotti viime viikolla kolmen tutkimusohjelman otsikot sekä kuhunkin niistä liittyvät neljä keskeistä kysymystä, joihin hankkeissa olisi vastattava. Tiedotteen mukaan rahoitusta suunnataan yhteiskunnan kannalta merkittävien ja suurten haasteiden ratkaisukeskeiseen tutkimukseen. Hakemusten yhteiskunnallisen merkittävyyden arvioi ”relevanssipaneeli”. Toisena arviointikriteerinä on tieteellinen laatu.

Dredgen artikkelissa ja sen kommenteissa puhutaan sekä akateemisesta että yhteiskunnallisesta relevanssista. Meillä Suomessa tutkimuksen relevanssi näyttää yleensä viittaavan tiedon sovellettavuuteen ja hyödynnettävyyteen. Strategiselta tutkimukselta edellytetty tieteellinen laatukaan ei tarkoittane akateemista relevanssia siinä mielessä, että iskeydyttäisiin tieteen aukkokohtiin. Kyse lienee pikemmin ns. tieteellisen menetelmän käytöstä.

Dredgen juttu on tarkoitettu poleemiseksi keskustelunavaukseksi turismin tutkijoiden keskuudessa, mutta se tarjoaa pohdittavaa muillekin. Paine tuottaa päätöksentekoa hyödyttävää ja tilivelvollista tutkimusta kasvaa kaikkialla. Koko pajatsoa Dredge ei suinkaan tyhjennä, sillä relevanssi on niin moniulotteinen ja vaikeasti määriteltävä asia. Lisäksi hänen keskeinen väitteensä, että relevanssin puute ei olisi niinkään itse tutkimuksen vaan siitä tiedottamisen ongelma, on kovin yksioikoinen.

Linn Minnaert esittää kommentissaan Dredgelle, että relevanssi voitaisiin käsittää yhteiskuntakritiikiksi. Hän puhuu myös kriittisen etäisyydenoton tarpeesta käytännöllisessä tutkimuksessa. Minnaertin ajattelutavassa on minulle jotain hyvin läheistä. Työskentelen pienessä sektoritutkimuskeskuksessa, jonka tavoitteena on tuottaa kulttuuripoliittisesti relevanttia tietoa. Osa työstämme on toimeksiantoja, joissa tilaaja määrittelee melko pitkälle tutkimuskysymyksiä. Oman näkemykseni mukaan toimintamme yhteiskunnallinen hyöty jäisi suppeaksi, jos emme tämän lisäksi pyrkisi omaehtoisesti etsimään tutkimusaiheita. Toimeksiannoissa kriittinen refleksiivisyys on minusta paitsi tutkimuseettinen velvollisuus myös laadun tae.

Tapa, jolla Bourdieu puhuu refleksiivisyydestä, koskettaa minua sektoritutkijana. Olisi kiinnostavaa tarkastella parhaillaan tapahtuvaa tutkimuksen relevanssin määrittelyä tästä näkökulmasta. Bour­dieu kritisoi nimenomaan tutkimusta, joka ottaa kohteekseen yh­teis­kunnan tun­nis­ta­mat, jo­pa val­tion takaamat “so­siaali­set on­gel­mat“. Hän ei näe, että tältä pohjalta voitaisiin tuot­ta­a kovinkaan mullistavia näkö­kul­mia yh­teis­kunnallisiin on­gel­miin.

Huomaan, että ongelmani suhteessa relevanssitutkimukseen on juuri tässä. Tieteenalasosialisaationi johdattaa minut tavoittelemaan uusia tulkintoja yhteiskunnasta eikä esittämään ratkaisuja sen ongelmiin, mitä strateginen tutkimus meiltä nyt relevanssina vaatii. Ajattelen nurinkurisesti jopa niin, että yhteiskunnallisen ongelman identifiointi voisi olla tutkimuksen tulos. Menneen maailman haihatusta.

*

2.2.2015

”Minä olen aina ollut hyvien puolella”

Jyrki Korpua

”Minua on turha syyttää mistään. Minä olen aina ollut hyvien puolella”, huudahti A. W. Yrjänä introssa CMX-yhtyeen kappaleeseen ”Todellisuuksien yleiset luokat”. Moni varmaan uskoo näin. Aika harva on tietoisesti ”paha”. Ja nekin jotka luulevat olevansa, tekevät sen tavallisesti oman etunsa vuoksi.

Koko hyvän ja pahan vastakkainasettelu on naurettavaa. Eihän hyvää ja pahaa voida eksplisiittisesti selittää. Ne ovat abstrakteja, jatkuvasti selityksiä pakenevia käsitteitä. Ihmisen kannalta merkittävämpää onkin se, miksi asioita tehdään. Mitkä ovat motiivit? Mitä ihminen luulee teoillaan saavuttavansa?

Silti nykymaailma on hämmentävällä tavalla polarisoitunut. Postmodernin ja sen jälkeisen luultiin muuttavan maailman pirstaloituneeksi, moni-ilmeiseksi ja loppumattoman mosaiikin kaltaiseksi verkostoksi konteksteja, mutta itse asiassa 2000-luvun alkua on enemmänkin leimannut kaiken mustavalkoiset jaot ja paluu (tuttuun ja turvattomaan) vastakkainasettelujen aikaan.

Charlie Hebdo -iskun ja Pariisin terroripelon aikana vanhat vastakkaisasettelut ”me vastaan muut” ‒ vaikkapa kristityt vastaan muslimit ‒ nousivat jälleen esiin. Tämä siitä huolimatta, että harva sekulaarissa länsimaailmassamme on (todellinen) kristittyjen arvojen puolustaja, ja hyvin harva muslimi on terrorin kannalla. Iskujen tekijät ansaitsevat rangaistuksensa ja terrori ansaitsee vastauksensa, mutta kokonaisia ihmisryhmiä ja kulttuureita ei saa syyllistää. On muistettava, että vain sisältä lähtevä muutos poistaa väkivallan ja terrorin.

Kotikaupungissani Oulussa kohuttiin kenties mieleltään järkkyneen somalimiehen tekemistä kirvesmurhista. Etenkin nettikeskusteluissa yritettiin jälleen rakennella rajuja vastakkainasetteluja. Myös somaliryhmittymät ymmärrettävästi välittömästi sanoutuivat irti iskujen tekijästä ja kertoivat hänen vuorostaan olleen eristäytynyt heistä.

Silti kokonaisten kansanryhmien syyttely näyttää olevan helppoa. Etenkin jos kyseessä on vähemmistö. Kukapa supisuomalaisesta kirvesmurhaajasta toisaalta suuremmin kohisisi? Martti Syrjäkin runoilee ”Murheellisten laulujen maassa”: työttömyys, viina, kirves ja perhe/lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe. Pelottavan todellista, ja perinteisen suomalaista.

Ehkäpä ajatus tuntuu fantasialta, mutta yhtä lailla meidän tulisi välttää selkeitä vastakkainasetteluita. Aina, ja joka paikassa. Jos ei muusta syystä, niin siksi, että vastakkainasettelujen kautta teemme maailmastamme kurjemman paikan asua ja olla.

”En ole kokonaan kenenkään puolella, sillä kukaan ei ole koskaan kokonaan minun puolellani –”, sanaili J. R. R. Tolkienin Taru Sormusten Herrasta -teoksen Puuparta. Näin meidänkin tulisi pohtia. Älä asettaudu vääjäämättömästi tiettyyn näkökulmaan, vaan ole valmis muuttamaan näkökulmiasi tapauskohtaisesti. Motivoi toimesi oikein. Älä rakenna muureja joita et voi purkaa. Oletko varma, että sinä olet aina hyvien puolella?

*

21.1.2015

(Tutkijan)katseen vangit?

Salla Rahikkala

Tarkastellessamme maailmaa, sen ihmisiä ja ilmiöitä suodatamme väistämättä havaintopiiristämme suuren joukon asioita. Tällainen enemmän tai vähemmän valikoiva tarkastelutapa on tietysti jossain määrin välttämätön, sillä rajallisessa hahmotuskyvyssämme emme yksinkertaisesti voi ottaa kaikkea huomioon kaiken aikaa. Tällainen maailma näyttäisi lähinnä kaoottiselta ja sekavalta. Jonkinlainen yksisilmäisyys on siis paradoksaalisesti ymmärryksemme edellytys. Mutta mitä tapahtuu, kun tuollainen ”naiivin viaton” tarkastelutapa ei ole enää mahdollinen? Miten käy, kun alamme kiinnittää huomiota sellaisiin seikkoihin, jotka ennen ovat kenties näyttäneet vain pieniltä yksityiskohdilta tai joita emme ole aiemmin edes osanneet huomioida? Onko kyseessä askel kohti asioiden syvempää, laajempaa ymmärrystä vai voiko tämä tapahtuma olla myös häiritsevä, kenties jotenkin negatiivisesti sävyttynyt?

Otetaanpa esimerkiksi kirjallisuudentutkija ja tutkimuskohde eli kirjallisuus sekä, jos nyt ei suoranainen ongelma, niin ainakin eräs pohdintaa aiheuttanut ilmiö. Kyseessä on kyky lukea viihteellisessä tarkoituksessa, siis rentoutuakseen ja upotakseen hetkeksi kertomuksen fiktiiviseen maailmaan. Mikäpä olisikaan sen mukavampaa kuin hypätä hetkeksi sohvan nurkkaan, kenties näin tammikuun pakkasten patistamana kietoutua lämpimään vilttiin, heittää työt ja muut askareet mielestään sekä aukaista kirja, jonka parissa puhtaasti viihtyä ja lepuuttaa mieltään! Vaan mitä tapahtuu sille, joka lukee ja tutkii kertomuksia työkseen? Ennen niin viihdyttävä teos − ja vain viihdyttävä! − viliseekin kaikenlaista kummaa, lukija huomaa jäävänsä pohtimaan ja puntaroimaan sen sijaan, että vain antautuisi tarinan kulkuun. Nautinto on pilalla! Tekstiä ei olekaan enää mahdollista lukea samalla tavalla ”viattomasti” kuin ehkä joskus aiemmin. Lukija tuntee lievää ärtymystä kyvyttömyydestään heittäytyä toisen todellisuuden vietäväksi ja hieman pilkallisesti soimaa itseään mielikuvituksen puutteesta sekä vakavamielisyydestä, joka saa hänet analysoimaan ja tarkastelemaan kertomusta tutkijan katseen lävitse.

Menetyksen tunteen jälkeen on kuitenkin vielä sijaa pohdinnalle, joka herättää kysymyksen: oliko kyseessä lopultakaan pelkkä tappio? Jos ei kykenekään enää lukemaan kuten ennen, niin miten sitten lukee? Erilaisia lukutapoja tai lukemisen päämääriä, olivatpa ne viihtymiseen, oppimiseen, ajattelemiseen tai vaikkapa terapeuttisiin tarkoituksiin tähtääviä, ei ole syytä laittaa mihinkään hierarkkiseen järjestykseen. Ehkä mitään selkeää päämäärää ei aina edes ole! Se, etteivät asiat toteudu odotetulla tavalla, ettei maailma näyttäydykään samana kuin ennen tai ettei kirjan lukeminen onnistukaan ilman ”häiritsevää” pohdintaa ovat tietysti kaikki myös mahdollisuuksia lisätä pieni palanen ymmärryksemme palapeliin. Niinpä tämäkin lukija taitaa ottaa seuraavalla kerralla käteensä vain hieman erilaisen kirjan; sellaisen, joka sopii paremmin sen hetkiselle lukijalle.

*

22.12.2014

Sukka irti!

Anu Valtonen

Tämä on maailma, jonne tullaan paljain jaloin ja lähdetään – mieluusti – saappaat jalassa. Jalat tahtovat kuitenkin jäädä unohduksiin, kun puhutaan tietämisestä ja tieteen teosta. Aivan turhaan, sillä jalat ovat väistämätön osa akateemista arkea, ja sillä, millaiset saappaat niihin sujautetaan, on merkitystä.

Jalat ovat myös osa tutkijan retoriikkaa. Arkipuheessa asetumme toisen saappaisiin, poljemme jalkaa, kavahdamme, kun pilkka osuu omaan nilkkaan, pistämme joskus jalalla koreasti ja olemme jalat tukevasti irti maasta. Jätämme myös hiilijalanjäljen. Perinteisessä johtamistutkimuksen retoriikassa, joka on ujuttautunut akateemiseenkin puheeseen, jalkautetaan erilaisia asioita – etenkin strategiaa. Jalkauttaminen viestii hierarkkista asetelmaa: ensin käsitetään asioita pään tasolla ja sitten ne jalkautetaan lattiatasolle. Se on jalkojen osa. Niille lankeaa myös logistinen osa – ne vievät sanomaa sinne, tänne ja tuonnekin. Mutta millaisilla kengillä? Saappailla vai korkkareilla, tennareilla vai lenkkareilla, kumisaappailla vai lapikkailla, aamutossuilla vai sukkasillaan? Kengät vaikuttavat sanomaan. Mitä jos eversti antaa käskynsä ilman saappaita tai luennoitsija luennoi paljain jaloin? Ja miten erilainen onkaan tuntu maailmaan erilaisilla kengillä. Niiden kautta ei luoda vain symbolista vaan myös materiaalista otetta maailmaan. Lapissa turistit eivät pysy pystyssä liukkaalla, emmekä aina me tutkijatkaan. Joskus sitä vain kaatuu – tai tulee kaadetuksi.

Merkitystä on myös sillä, millä tyylillä ja rytmillä jalkoja liikutetaan. Reippaasti askeltaen, varovasti hiipien, hitaasti laahustaen, linkuttaen, sipsuttaen, stepaten vai hypäten? Jalkojen käyttö, askeltamisen tyyli ja performanssi, voivat tapaistua osaksi personaa. Omassa työyhteisössäni olen oppinut tunnistamaan henkilöitä pelkän auditiivisen efektin perusteella. Kopskopskops tai supsusp – niin, tiedän kyllä, kuka siinä oveni juuri ohitti. Askeleista ja rytmistä voi joskus päätellä myös mielentilaa, innostusta tai lamaannusta. Ja voihan jaloilla muutenkin viestiä, antaen vaikkapa varvasmerkkejä. Eräällä opettaja-kollegalla on kuulemma tapana nousta varpailleen luennoidessaan. Se on merkki siitä, että tämä kohta luennosta on nyt tärkeää.

Jalat ovat pystyasennon perusta, kuten Tim Ingold muistuttaa artikkelissaan ”Culture on the ground”. Nyt kun istuminen toimistoissa on out, niin yhä useampi artikkeli tulee varmaankin kirjoitetuksi pystyasennossa. Siltikin istumme edelleen paljon, muun muassa palavereissa. Suunnataanpa huomio palaveripöydän alle. Mitä jalat siellä tekevät? Naputtelevat hermostuneesti lattiaan, rapsuttelevat toisiaan, tapailevat eilisen baari-illan biisien rytmejä, keinuttelevat kannoilta päkiöille, hujovat ilmaa, kun eivät ylety maahan, tai menevät linkkuun liian matalan pöydän takia.

Eipä unohdeta, että kenkien sisältä löytyvät useimmiten sukat. Sukissa on jotain kiehtovan arkista ja intiimiä. Niissä on reikiä. Niissä on hajuja. Ne voivat olla nolouden, häpeänkin lähde. Olla sukkasillaan on erityinen tapa olla tässä maailmassa. Kotoinen. Sukkasillaan on ikään kuin paljaampana, enemmän läsnä. Itse huomaan myös olevampi rennoimmillani, ehkä myös luovimmillani, sukkasillaan. Etenkin villasukat virittävät ajatukset liikkeelle. Ja sitten lähtevät jalkanikin liikkeelle. Kun ajatus etsii uomaansa, huomaan käveleväni, sinne tänne. Toimistossa se paikka, mikä kävelevälle usein tarjoutuu, on käytävä. Edellisessä työpaikassani kollegat kysyivät ”Onks sun kone rikki?”, kun huomasivat minun haahuilevani pitkin käytävää. Taisi olla outo paikka ja muoto ajattelutyölle.

Muistan lapsena hämmästelleeni, kun kotiin tuli ”taidetta ilman käsiä” – joulukortteja. Miten ilman käsiä voikaan maalata? Nyt mietin, voisinko tehdä tutkimusta ilman jalkoja. Kun seuraavaksi kirjoitan kiitokset-osiota artikkeliin, täytyypä esittää nöyrä ja lämmin kiitos jaloilleni. Ne toimivat, ja taitavat myös olla tasa-arvoisessa asemassa keskenään. Käsissäni kun oikea vie voiton. No, aivan, onhan muitakin ruumiinosia. Ja joskus asiat voivat mennä päin p-tä. Seuraavassa kolumnissa luvassa akateeminen Belfie.

*

25.11.2014

Itsemittauksen imu

Sari Karttunen

Sain herätyksen ”itsensä kvantifikaatioon” muutama viikko sitten. Olin taideaiheisessa seminaarissa eräässä museossa. Kun lounastauko alkoi, vierustoverini ilmoitti lähtevänsä etäälle syömään, koska hänen päivätavoitteensa oli 12 000 askelta. Kuin salaista tunnusmerkkiä nainen vilautti hihansa alta mustaa, kumihihnaista ranneketta, jonka digitaalisessa näytössä välkkyi numeroita.

En tunnustanut tietämättömyyttäni, mutta seminaarin jälkeen googlasin, että kyseessä oli ”aktiivisuusranneke”. Verkosta löytyi runsaasti testejä ja todistuksia sen ihmeitä tekevästä vaikutuksesta. Rannekkeita oli tarjolla useita malleja, ja niitä myytiin urheilu- ja kodinkoneliikkeissä, isoissa marketeissa ja verkkokaupoissa. Vastaavan palvelun voi hankkia myös älypuhelimeen tai tablettiin.

Menin heti seuraavana päivänä ostamaan omaa ranneketta. Myyjälle sanoin, etten tarvitse muuta kuin askelmittarin ja kellon, mutta kotona huomasin, että olin saanut paljon muutakin. Laite mittaa myös sykettä, kalorinkulutusta ja unen laatua (nukkujan liikehdintää). Mukana tulleen sovelluksen kautta voi säätää päivittäistä tavoitetta ja arvioida mielialaa hymiön avulla. Taustatiedoiksi annetaan sukupuoli, ikä ja paino. Sovellus muuntaa datan graafeiksi, joiden avulla voi harjoittaa itseanalytiikkaa.

Ranneke sovelluksineen on tavattoman koukuttava. Ostopäivästä lähtien olen pitänyt mittaria ranteessa ympäri vuorokauden, jotta yksikään liike ei menisi hukkaan. Päivisin tarkistan tavan takaa, montako askelta on otettu ja montako vielä puuttuu tavoitteesta. Ruokatunnilla kierrän pari ylimääräistä korttelia, ja illalla suosin tiheätahtista tanssituntia verkkaisen kuntojumpan sijaan.

Nykyaikaiseen itsekvantifikaatioon kuuluu olennaisesti mittauslaitteen käyttäjien maailmanlaajuinen verkkoyhteisö. Siihen en kuitenkaan ole liittynyt, koska päivitysten jakaminen ei kiinnosta, en kaipaa vertaistukea ja suhtaudun epäluuloisesti siihen, mitä intressejä palvelemaan tietoni voivat tätä kautta levitä. Aktiviteettidatasta ovat kiinnostuneita markkinointifirmojen ohella esimerkiksi vakuutusyhtiöt. Torjuin taannoin myös kuntosalini tarjoaman sähköisen harjoituspäiväkirjan, kun huomasin tietojen käyttöön liittyvän epäilyttäviä ehtoja. Ne oli tietenkin kirjoitettu pienellä präntillä.

Vakavamieliset itsensä mittaajat biohakkereista puhumattakaan pyrkivät parantamaan suorituskykyään ja elämänlaatuaan. Itse en näin jaloja päämääriä osaa hahmottaa vaan kyttään näyttötaulun lukemia ja sovelluksen piirtämiä käppyröitä. Stahanovilainen minussa haluaa aina ylittää normin, mutta kiero sovellus nostaa tavoitetta jatkuvasti. Yhtenä iltana kuroin vajeen umpeen juoksemalla paikallani iltauutisten ajan. Tämä on peliä, jonka sivutuotteena kuntoni kasvaa.

Yksilötasolla touhuni näyttää hullunkuriselta, mutta laajemmassa katsannossa tämäntyyppinen liikkumiseen motivoiva itsensä kvantifiointi on helppo liittää uusliberaalin subjektin rakentamiseen. Useimmilla meistä mielenkiinto aktiivisuusrannekkeen kaltaisiin vekottimiin jää kuitenkin lyhytaikaiseksi: ne ovat aikuisten trendileluja. Vakavaksi asia muuttuu, jos visiot mittauslaitteiden yleistymisestä kouluissa, terveyden- ja vanhustenhuollossa sekä työpaikoilla toteutuvat.

*

29.10.2014

Tärkeintä on lähteminen

Salla Rahikkala

Tuijotettuani tyhjää paperia tietokoneen ruudulla tunnin ja keksittyäni itselleni kaikkea tähdellistä tekemistä kirjoittamisen sijaan uskaltauduin viimein piirtämään ensimmäiset sanat esiin. Olin pohtinut pitkään mahdollisia aiheita kolumnille; ehkäpä kirjoittaisin kriittisin silmin kulttuuriamme läpäisevästä mittaamisen ja arvioinnin tarpeesta, kenties uskaltautuisin jopa ironian epävarmoille pinnoille. Tai ehkä kirjoittaisinkin feminismin kompleksisuudesta ja monitulkintaisuudesta: siitä, miten joku kavahtaa jo sanan kuullessaan ja pinkaisee nopeaan juoksuun ehtiäkseen sen ulottumattomiin ennen kuin hänelle kasvavat telaketjut ja halu samaan sukupuoleen. Toisin esiin, kuinka samaan aikaan feminismiä – ainakin jos uskomme The Guardiania – pidetään trendikkäänä, kuinka siitä on jalostettu yksi nykymarkkinoiden halutuista hyödykkeistä. Joitain älyllistä, mutta helposti sulavaahan sen pitäisi olla… ei paineita.

Nämä sanat eivät kerro kuitenkaan mittaamisesta ja arvioinneista eikä niiden kautta eritellä median ja ihmisten suhdetta feminismiin tai niiden käsityksiä siitä. Sen sijaan ne lähtevät liikkeelle tyhjyydestä. Miksi tieteen ja tutkimuksen kieleen tottunut mieli ei tahdo millään ottaa vapauksia edes silloin, kun niitä suorastaan vaaditaan? Miksi siirtymä tekstilajista toiseen saa toivomaan pikaista paluulippua tutun tieteellisen muodon turvasatamaan?

Olen muokannut kotini väitöskirjan, artikkelien ja luentotekstien rajattuun maailmaan. Tämä on minun valtakuntani, täällä suuntaviivani ovat useimmiten selkeät, tiedän, kuinka toimia. En halua näitä rajoja rikottavan, enkä kaipaa ikkunaverhojen aukaisijaa. Todellako?

Mikä saa tämän sulkeutuneisuuden aikaan, mistä johtuu halu roikkua ovenkahvassa viimeiseen asti, niin ettei vahvinkaan riuhtaisu saa sitä auki? Ehkä syynä on pelko vieraille vesille joutumisesta. Noilla aavoilla eivät tietämäni säännöt päde vaan on opeteltava uudet, kenties kurkistettava niiden mutkien taa, jonne mieli ei ole aiemmin uskaltautunut. Opittava uutta, kyseenalaistettava rohkeasti vanha. Oltava tarvittaessa valmis palamaan ja taas lähtemään uudelleen, tällä kertaa eri suuntaan.

Yhtäkkiä mieleen hiipii epäilys: jos unohdetaan kirjoittamisen konventiot, erilaisia tekstilajeja koskevat kirjoittamisen ja ilmaisun enemmän ja vähemmän jäykät säännöt, niin eivätkö tutkimuksen teko ja kolumnin kirjoittamisen prosessi ala epämääräisesti muistuttaa toisiaan? Miksi sallisin pysähtyneisyyden, lukkiutumisen ja näköalattomuuden? Enkö sen sijaan uskaltautuisi tutkimaan luovuuden mahdollisuuksia, antaisi sanojen pelotta ilmestyä paperille vaikkeivat ne noudatakaan tuttua kaavaa?

Ehkä kyse ei lopulta olekaan niin suuresta erosta. Ainakaan sellaisesta, jota pitäisi kavahtaa. Oman maailman rajoilla käyminen on mahdollistanut taas yhden perspektiivin avautumisen ja yhtäkkiä huomaan paperin täyttyneen.

*

15.10.2014

Messua, liturgiaa, ilosanomaa

Joel Kuortti

Messua – Frankfurt lokakuussa täyttyy kirjamaailman tekijöistä ja kirjoista. 270 000 kävijää ihmettelee uutuuksia ja tuttuuksia. Kuusi hallia, yhteensä kaksitoista kerrosta näyttelyitä kokoaa maailman kirjan äärelle – kirjan monessa muodossa, koska erilaiset digitaaliset ja virtuaaliset tuotteet, muodot ja palvelut ovat voimakkaasti läsnä. Siitäkin huolimatta, ettei messualueella oikein toimi langaton verkko.

Kuortin kuva 1 15.10.2014

Tämän vuoden kunniavieraana Frankfurtissa oli Suomi, minkä vuoksi suomalaisen kirjallisuuden vientiorganisaatio FILIn johdolla suomalaiset kirjailija- ja kirjajärjestöt sekä kustantajat olivat suurin joukoin liikkeellä. Tiedekustantajien liittokin tarjosi jäsenjärjestöilleen mahdollisuuden osallistua messuille. Kahdenkymmenen seuran ja muun kustannustahon joukossa oli edustettuna myös Kulttuurintutkimuksen seura.

Liturgiaa – Vaikka Suomen osallistuminen oli keskeisesti kaunokirjallista, oli mukana myös tieto- ja tiedekirjailijoita. Linda Liukas oli esillä Rails Girls -konseptin kanssa esittelemässä koodaamisen merkitystä erityisesti tyttöjen voimaannuttamisessa nykyisessä digiympäristössä ja avajaisissa Pasi Sahlberg puhui Suomen Pisa-menestyksen tekijöistä. Suomettumisteema oli läsnä niin Sofi Oksasen avajaispuheessa kuin Suomen paikkaa idän ja lännen välissä pohtineiden Tuomo Hiippalan ja Sami Moision keskustelussa.

Kuortin kuva 2 15.10.2014

Suomen näkyvyys messuilla oli erinomainen, ja kunniavieraspaviljongin ylöspanossa suorastaan hurmoksellinen. Myös mediapinta oli lavea, peräti ennätyksellinen. Näkyvyyden sisältö tosin oli – isäntien toivomuksestakin – erittäin stereotyyppinen. Presidentti Sauli Niinistön puheen erätulilta talven kylmyyteen, saunasta tangoon, M. A. Nummisesta Aki Kaurismäkeen, Alvar Aallosta Muumeihin.

Ilosanomaa – Kirjamessut tarjoaisivat kulttuurintutkijalle mielenkiintoisen tutkimuskentän. Kun läsnä ovat niin tuotteet, tuottajat, välittäjät kuin kuluttajatkin, se suorastaan kutsuu analysoimaan. Kansallisia ja kulttuurisia eroja kirjatuotannossa on nähtävillä vierekkäin eri kansallisten osastojen esittelyissä. Poliittiset ja taloudelliset intressit näyttäytyvät niin osastojen ilmeessä kuin esiteltävien tuotteiden määrässä ja ulkoasussa. Lukemattomia ja lukuisia mahdollisuuksia.

Mikä tuli kaiken tämän messuamisen ja liturgian keskellä hyvin vahvasti esiin oli itse kirja. Vaikka Frankfurt eroaa suomalaisista kirjamessuista siinä(kin), että se ei ole suunnattu kirjan ostajille, siellä käydään kauppaa kirjoista – niiden oikeuksista, käännöksistä, tuotteistamisesta, liitännäispalveluista, painamisesta, suunnittelusta, kaikesta kirjaan liittyvästä. Kun tuotantojärjestelmä on näin vahvasti kiinnostunut kirjasta, ei kirjan tekijänkään tarvitse huolestua. Kirjan ylösnousemus antaa odotuttaa itseään, koska ei kirja ole kuollut.

Kuortin kuva 3 15.10.2014

Kuvat: Joel Kuortti

*

14.9.2014

Lähtee lapasesta?

Anu Valtonen

Käsitteet ovat tieteen tekijöiden perustyökaluja. Kertoessani tätä ilosanomaa uusille opiskelijoille tulin pohtineeksi käsittämisen ja ruumiin suhdetta, ja tämän suhteen kielellistämistä. Suomen kielessä ’käsittää’ -sanan alkuperä paikantuu, no niin, käsiin. Se antaa ymmärtää, että maailmaa ymmärretään käsillä hahmottamisen, koskettaminen kautta. Mutta mihin ovat kädet unohtuneet vallitsevassa käsitepuheessa, jossa käsittäminen ja tietäminen paikantuu useimmiten aivoihin? Kuulummehan sentään edelleen kädellisten lajiin.

Miksi on niin, että vain silloin, kun jokin asia tai ajatus ei etenekään odotetun järkevästi ja loogisesti vaan pikemmin hulvattoman hallitsemattomasti, astuvat kädet jälleen kuvaan. Silloin lähtee lapasesta. Ei siinä mitään, kyllä maailmassa lapasia riittää. Ja onhan käsillä silloin edes jokin rooli tieteenteossa – ja tämä rooli on itse asiassa sangen positiivinen. Lapasesta lähteneet ajatukset, ideat ja argumentit kun ovat luonteeltaan villin vapaita. Niissä on käsittämätöntä irtipääsemisen riemua, sitä samaa kuin ensilaitumelle päässeen vasikan temmellyksessä. Se riemu tarttuu katsojaan ja kuulijaan. Tällainen tunnelma valtaa joskus seminaarisalin tai palaveripaikan. Silloin käsitys tieteenteosta näyttää ja kuulostaa iloiselta ja irrallisen hypähtelevältä − niin, ihanan päättömältä.

Kädet ovat toki konkreettisessa roolissa akateemisessa tieteen tekemisen arjessa. Jo yhden päivän käsiini kohdistuva tarkkailu kertoo, että käteni ovat täystyöllistetyt. Juuri käsillä näpsyttelen tekstejä, hiplailen älypuhelinta, painan tykkää painiketta tai deleteä. Käsillä silitän painosta juuri tulleen julkaisun kantta, räpellän hermostuneesti paidan reunaa luennoidessa, hieron päätä, revin hiuksia, kun se ajatus ei vaan sieltä päästä purkaudu. Kättelen kollegoita, plärään lehtiä, avaan ovia, laitan maksukorttia ruokalan maksulaitteeseen, vien haarukan suuhun, pesen käsiä nykyhygieniaohjeiden mukaisesti. Joskus kädet kuivuvat, väistämättä vanhenevat ja silloin tällöin vapisevat.

Voiko tämä kaikki olla vaikuttamatta siihen, miten maailmani käsitän? Neurotieteet kyllä kertovat meille aivoista, mutta kuka on kiinnostunut käsistä? Tärkeän avauksen on tehnyt antropologi Taina Kinnunen tutkiessaan suomalaisten kosketuskulttuuria.

Jospa tänä lukuvuonna en otakaan käyttöön tutkijan silmälaseja vaan tutkijan hanskat. En lähestykään maailmaa katseen vaan käsien kautta. Millaiset hanskat käsiini laittaisin? Eteisessäni on tarjolla kahdet villalapaset, kahdet goretexrukkaset, kahdet nahkahansikkaat (toiset vuorelliset), kahdet villahansikkaat, yhdet silkkihansikkaat, yhdet hiihtohansikkaat ja yhdet nyrkkeilyhanskat. Miten erilaisen kosketuksen maailmaan ne tarjoavatkaan, kutsuen lähestymään tutkimuskohdetta tietyllä lailla.

Tasa-arvon nimissä pitää toki kysyä: miten sitten muut ruumiinosat? Eikö esimerkiksi varpailla ole mitään roolia tieteenteossa? Se on seuraavan kolumnin aihe – silloin otetaan sukka irti!

*

2.7.2014

Kulttuuripolitiikan sektoritutkimusta II: Festarikesä

Sari Karttunen

Viime päivät olen väsännyt itselleni festivaaliohjelmaa täksi kesäksi. Olen mukana tutkimushankkeessa, jossa selvitetään kulttuuritapahtumien aluetaloudellista ja kulttuuripoliittista vaikuttavuutta. Heinä−elokuussa loma ja työ limittyvät toisiinsa.

Hankettamme rahoittaa osaksi opetus- ja kulttuuriministeriö, joka tukee vuosittain festivaaleja noin viidellä miljoonalla eurolla. Täksi vuodeksi tukea sai yli 170 kohdetta. Kirjo ulottuu esoteerisista runotapahtumista Tangomarkkinoihin. Budjetit vaihtelivat vajaasta 6 000:sta liki 8 miljoonaan euroon ja OKM:n tuki puolestaan parista tuhannesta yli 700 000 euroon.

Vaikuttavuus-termi hankkeemme otsikossa tulee OKM:stä. Tulkitsemme sen asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi ja toivotun muutoksen aikaan saamiseksi. Arviointia mutkistaa se, että OKM näkee kulttuuritapahtumat yleislääkkeenä niin elinkeino- ja kaupunkipolitiikan kuin sosiaali-, terveys- ja identiteettipolitiikankin kysymyksiin.

OKM:ssä erityisiä odotuksia kytkeytyy tapahtumien aluetaloudellisiin vaikutuksiin. Tältä osin nojaamme kuitenkin meta-analyysiin, koska aiempaa tutkimusta on runsaasti tarjolla. Meille Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiön tutkijoina on haastavampaa pohtia tapahtumien kulttuuripoliittista ulottuvuutta, jolle on vähemmän malleja tarjolla.

Kulttuuripoliittista on esimerkiksi se, että tapahtumat merkitsevät taiteilijoille työtilaisuuksia ja kohtaamispaikkoja. Yleisölle ne voivat parantaa tarjonnan saatavuutta, laatua ja monipuolisuutta. Osa festivaaleista on kaupallisia, osa tarjoaa vastapainoa. Molemmissa tapauksissa nostetaan esiin uusia genrejä ja uusia tekijöitä.

Festivaalit tarkoittavat erityistä kollektiivista tekemisen ja vastaanoton kontekstia. Tapahtumissa liikutaan, puhutaan, syödään ja juodaan. Vaikka festivaali on juhlavampaa kuin arki, kynnys on matalampi kuin korkeakulttuurin temppeleissä. Useassa tapahtumassa rajat ammattilaisten ja harrastajien tai tekijöiden ja yleisön välillä hämärtyvät. Festivaaleilla tehdään myös paljon vapaaehtoistyötä.

Tapahtuma on genrenä kiehtova mutta hankala tutkimuskohde. Kukaan ei osaa sanoa, montako tapahtumaa Suomessa järjestetään vuosittain. Käsite lipsuu otteesta. Tapahtuma-sanan käyttö laajentuu ja tapahtumaistaminen yleistyy. Helsingissä ei oikein voi kesäisin liikkua törmäämättä johonkin ”tapahtumaan”. Kulttuurilaitoksetkin paketoivat tarjontaansa tapahtumiksi.

Itseäni kiinnostaa festivaalien aspekti, jonka kulttuuripoliittisuutta en osaa vielä muotoilla. Olen lumoutunut festivaaleista, jotka mullistavat väliaikaisesti paikkakunnan ja sen ihmiset. Olen käynyt viimeiset 10 vuotta Porissa jatsien aikaan, mutta usein pelkästään vaellan kaupungilla ja pysähdyn ilmaiskonsertteihin tai vain aistimaan poikkeustilaa. Nyt jalkaudun reflektoimaan kulttuuripoliittisen käsitettä tapahtuman yhteydessä.

Ensimmäiseksi suuntaan kuitenkin vuonna 1974 aloittaneeseen Ilosaarirockiin. Nykyisin se järjestetään Laulurinteellä, joka rakennettiin suurellisesti sittemmin jo lakkautettuja Laulujuhlia varten, mutta kouluaikoinani se oli oikeasti piskuisella Ilosaarella. Jonot, sade ja leveälahkeiset housut ovat jääneet mieleen. Punkbändejä oli ohjelmassa silloin niin kuin nytkin, ja niitä lähden pian tsekkailemaan tehden osallistuvaa havainnointia siinä sivussa.

*

9.6.2014

Se tulee taas, monikulttuurisuuden ja kulttuurienvälisyyden juhla!

Jyrki Korpua

Se nostaa esiin monet kulttuurintutkimuksen keskeiset teemat: paitsi monikulttuurisuuden, kulttuurienvälisyyden ja ylirajaisuuden, myös ajatukset kulttuurien omaleimaisuudesta ja toisaalta globaalista yhtenäisyydestä, jopa hyväksyttävistä ylirajaisista säännöistä ja normeista. Esiin nousevat pehmein tai ajoittain kovinkin äänenpainoin puheet etnisyydestä ja jopa ”rodusta”, mutta myös kielistä, kansanluonteista ja -roolituksista. Se luo myyttejä, se synnyttää sankareita ja anti-sankareita. Se luo yhteyden tunteen miljardeille, mutta aiheuttaa jännitystä ja jopa angstia. Lopulta, kuin paras mahdollinen taideteos, se tarjoaa katarsiksen ja eukatastrofin, puhdistumisen ja ”positiivisen turmion”.

Mikä se on? Se on jalkapallon miesten maailmanmestaruusturnaus.

Tänä armon vuonna 2014 jalkapallon maailmanmestaruusturnaus pelataan toista kertaa historiassaan Brasiliassa. Vaikka ylväiden ja taidokkaiden teutonien Saksa onkin kyseisen turnauksen eniten mitaleja saavuttanut maa, on Brasilia kyseisen turnauksen historiassa voittanut eniten mestaruuksia. Brasilia, tuo suunnaton, huomattavan monimuotoinen, mutta toisaalta sosiaalisten ja poliittisten ongelmien täyttämä maa. Kulttuurintutkijaa kiinnostavasti turnauksen alla ovat puhuttaneet oheiskulttuurin ja jopa aggressiivisen nationalismin sivussa myös jalkapallon muut ikävät oheisilmiöt kuten turnausmiljöön proletaarin työolot, köyhien syrjintä, paikallisten asukkaiden pakkomuutot sekä Brasilian kurja ihmisoikeustilanne. Toisaalta turnausta on kilvan kehuttu myös kaikkien aikojen hienoimmaksi ja suurimmaksi. Tuleehan brassien mielestä jalkapallo vihdoin – 64 vuoden tauon jälkeen – takaisin ”kotiin”.

Jalkapallolla on kulttuurimuotona pitkä historia, joka sisältää runsaasti mielenkiintoisia synty- ja kehitystarinoita. Puhutaan sitten yli kahden vuosituhannen takaisesta kiinalaisesta cujusta, japanilaisesta kemariasta, muinaiskreikkalaisesta episkuroosta, roomalaisesta harpascumista, Popol Vuhin kuvaamasta mesoamerikkalaisesta pallopelistä, italialaisten calciosta, ranskalaisten munkkien choulesta tai Englannissa kehitetystä nykyaikaisesta etonilaisesta jalkapallosta (football − erotuksena rugbysta), niin jalkapallo on osa kiehtovaa, yleismaailmallista kulttuurihistoriaamme.

Nykyaikaisen jalkapallon maailmanmestaruuksista on pelattu jo 84 vuoden ajan. Joka neljäs vuosi reilu miljardi ihmistä pysähtyy noin kuukaudeksi seuraamaan tätä ”nurmikenttien shakkia”, jota myös strategisilta puitteiltaan taistelun tai sodankin positiivisemmaksi korvikkeeksi voidaan kuvata. Vaikka nykyään tiedotusvälineet usein puhuvat jalkapallohuliganismista, joka on ikävä lieveilmiö, niin kannattaa muistaa, että jalkapallolla on nyt ja historiassaan suuri rauhoittava vaikutus kansoihin ja kansalaisten käyttäytymiseen. E. P. Thompsonkin teoksessaan The Making of English Working Class (1963) kirjoittaa, kuinka jo 1700-luvulla pelit kuten katujalkapallo (sekä nykyään vähemmän tunnetut ”knurr and spell” ja ”duck knop”) toimivat ajanvietteenä muutoin raadolliselle väkivaltaan ja päihtymiseen keskittyneelle ”alemmalle yhteiskuntaluokalle”. Nykyään jalkapallo ei ole vain alaluokan tai työväenluokan harrastus ja suosikkipeli, vaan se on elämäntapa ja elämää värittävä kulttuurimuoto miljardeille ihmisille – myös minulle.

Voidaankin kysyä: Voiko mikään muu kulttuuri-ilmiö pysäyttää kokonaisia kansakuntia? Kaikkialta maailmasta, kaikista maanosista? Jalkapallo voi, ja se jos mikä tekee siitä enemmän kuin ”vain peliä”. Monikulttuurisuuden juhlaa.

*

27.5.2014

Jakautuuko tiede?

Tuija Saresma

Osallistuin vähän aikaa sitten Helsingissä Koneen säätiön järjestämään seminaariin Jakautuuko Suomi. Samalla reissulla kävin Kiasmassa Alfredo Jaarin näyttelyssä Kun runous ei riitä. Molemmissa kysyttiin rajoja: tietämisen ja tuntemisen, taiteen ja politiikan, tieteen ja journalismin. Seminaarin aihe oli eriarvoistuminen ja sen estäminen suomalaisessa yhteiskunnassa. Jaarin näyttelyssä globaali eriarvoisuus näyttäytyi rikkaan pohjoisen ja köyhän etelän, modernin lännen ja perinteisen idän vastakkaisuutena.

Jaoin Facebookissa emotionaalisen ensireaktioni Jaarin näyttelyn jälkeen. Se herätti keskustelua – puolesta ja vastaan. Seinälleni linkitettiin Hanna Kuuselan terävä analyysi ”Kun politiikka ei riitä” (Voima 4/2014). Kuusela esittää näyttelyn typistävän tunteet kauppatavaraksi ja kieltävän katsojalta mahdollisuuden omaan ajatteluun selittämällä teoksia liikaa. Hanna Kuuselan siteeraaman aktivistiteoreetikko Franco ”Bofo” Berardin mukaan taiteen voima on siinä, että se ei ole vaihdettavissa muuksi. Taiteen vaikutusmahdollisuus piilee sen erityislaadussa, mikä ehkä tekee siitä vaikeasti avautuvaa. Jaarin näyttelyssä monimerkityksisyys selitetään Kuuselan mukaan puhki. Tuleeko taiteesta silloin liian osoittelevaa? Syökö populaarius Jaarin taiteen poliittisen terän?

Jakautuuko Suomi -seminaarin näkökulma oli oikeastaan vastakkainen. Siellä mietittiin tutkijoiden ja toimittajien yhteistyön mahdollisuuksia tieteen kansantajuistamiseen esimerkiksi yksilöiden tarinoiden kautta. Pääpuhujaksi kutsuttu Tim Newburn esitteli johtamaansa tutkimushanketta Reading the Riot. The Guardianin rahoittama tutkimus perustui Englannin vuoden 2011 mellakoihin osallistuneiden haastatteluihin. Siinä tehtailtiin alle vuodessa kymmeniä lehtijuttuja, dokumenttifilmejä, draamaa. Projektista ei ole syntynyt vielä yhtään tieteellistä julkaisua.

Risto Alapuro puhui seminaarin avaussanoissa tieteen kahdesta tehtävästä, tulkinnasta ja kritiikistä. Tulkinnalla hän viittasi siihen, miten tutkimuksellista tietoa voi tehdä ymmärrettäväksi. Kriittinen katse taas kohdistuu hänen mukaansa siihen, millaista tietoa voi tehdä ymmärrettäväksi. Kyse on arkiymmärryksen ja erikoistuneen tiedon suhteesta. Myös Elina Grundström kyseli tutkimuksen ja julkisuuden sekä tieteen ja journalismin suhdetta.

Minäkin kysyn: millaista tietoa tutkijoilta odotetaan? Mitä tapahtuu tieteelle erikoistumista edellyttävien huippututkimusvaateiden ja tieteen popularisoinnin ristipaineessa? Mitä tapahtuu, kun päättäjät haluavat yhä tiukemmin ohjata tutkimusaiheita tieteen rahoitusta kohdentamalla, mutta akatemiassa puolestaan arvostetaan yhä ahtaammin kansainvälistä referee-julkaisemista tieteellisen keskustelun formaattina? Artikkeli rajattuna ilmaisumuotona tuottaa erikoistunutta tietoa. Myös julkaisutahti on referee-menettelyn takia hidas. Journalistinen ilmaisu on nopeampaa, mutta väistämättä myös kevyempää. Pyrkimys tavoittaa laajoja yleisöjä rajoittaa tutkimuksen aihepiiriä. Vauhti ja populaarius näkyy kenties myös teoreettisen viitekehyksen ja tulkintojen ohuudessa.

Jakautuuko siis tiede? Onko meillä pian joko pitkälle erikoistuneen sisäpiirin keskinäistä keskustelua tai tilattua, kansaintajuista journalistista tarinointia? Jakautuvatko tutkijat jatkossa yhä selkeämmin spesialisteihin, jotka hallitsevat oman kapean erikoisalansa, ja generalisteihin, jotka suoltavat hallituksen tilaamia tutkimusraportteja tai median ostamia selvityksiä? Onko tieteen kriittinen potentiaali yhtäältä hukkumassa nopean tilaustutkimuksen vaateisiin ja toisaalta pakenemassa kauas ihmisten arkiymmärryksestä?

Facebookista luin, että Alfredo Jaar kaipaili Kiasman näyttelyynsä liittyvässä seminaariissa intellektuellien osallistumista mediaan ja yhteiskunnalliseen keskusteluun, sillä juuri intellektuellit auttavat ihmisiä ajattelemaan ja ymmärtämään. Tulkitsen Jaarin lausuman kutsuksi ylittää jako tieteeseen ja taiteeseen, tunteeseen ja politiikkaan, teoreettiseen tai journalistiseen tutkimukseen. Sen innoittamana ajattelen kulttuurintutkijoita intellektuelleina, jotka pystyvät pitämään huolta tutkimuksen akateemisesta laadusta, teoreettisesta viitekehyksestä ja tulkintojen syvyydestä ja samalla osallistumaan yhteiskunnallisiin keskusteluihin.

*

Puheenjohtajakauteni Kulttuurintutkimuksen seurassa päättyy tämän kolumnin myötä. Toivotan lämpimästi tervetulleeksi seuran uuden puheenjohtajan Jyrki Korpuan ja uudet kolumnistit.

*

12.5.2014

Kusti polkee merkkien maailmassa

Joel Kuortti

Merkkihenkilöiden kirjeenvaihto on ollut myös suosittu kirjamuoto. Julkaistujen kirjeiden kautta on välittynyt niin henkilöhistoriaa kuin laajempia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia kehityslinjoja. Mitenkähän käy sähköpostin aikakaudella tälle genrelle?

Kuten monissa muissakin kulttuurin muodoissa, yhteiskunnan muutos on näkynyt monin tavoin myös postin kohdalla. Sähköinen viestintä on muuttanut yritysten ja yksityishenkilöiden toimintatapoja. Kirjepostin määrä vähenee rajusti ja tullee puolittumaan muutamassa vuodessa. Verkkokauppa taas kasvaa kovasti.

Kaikkien muutosten keskelläkin yksi merkittävä kulttuurituote – postimerkki – etsii uusia muotoja. Posti (nimi muutettu) tuo markkinoille yhä erikoisempia tuotteita. Jo vuosien ajan perinteinen nelikulmiomuoto on murrettu mitä moninaisimmin tavoin. Postimerkin kostuttaminen tuli tarrapostimerkkien myötä valinnaiseksi, ja mahdollista on myös suunnitella omia postimerkkejä. Perinnetietoinen filatelisti varmaan paheksuu tällaista vakavalla asialla leikittelyä, modernimpi voi siitä vallan hurmaantua.

Toukokuun alussa postimerkkimarkkinoille tuli Itellan mukaan teknologisena uutuutena Sanna Manderin suunnittelema 1. luokan Europa: Kansallissoittimet –tarrapostimerkkipari, jossa on kuvattuina haitari ja kantele. Erikoista merkeissä on CEE App -sovellus, jonka kautta merkkeihin kätketyn koodin avulla saa älypuhelimen tai tablettinsa soittamaan Sibelius-Akatemian Folk Big Bandin Konsta Jylhän D-mollisottiisivideon. Itse asiassa Itella oli kuitenkin jo vuotta aiemmin julkaissut Nuuksion kansallispuisto -merkin, jossa oli vastaava multimedialinkki.

Merkillepantavampaa kuin tekniikka on tässä yhteydessä kuitenkin kohu, joka merkin julkaisemista seurasi. Suunnittelija oli nimittäin kuvannut haitarinsoittajan ja haitarin väärin. Muusikkopiirit eivät pitäneet alkuunkaan tällaisesta virheellisestä kuvasta. Representaatioiden maailma ei tosiaankaan ole merkityksetön.

Tästä on osoituksena myös toinen postimerkkiuutinen. Merkittävimmän – nimenomaan – kohun suomalaisessa postimerkkimaailmassa sai aikaan Timo Berryn suunnitteleman Tom of Finland -merkkisarjan julkaisusta tiedottaminen. Syyskuussa markkinoille tulevat kolme merkkiä saivat kansainvälistä huomioita ja niitä on ennakkotilattu ennätysmäisen paljon. Merkkien homoeroottisia piirroskuvia kavahdettiin kilvan ja yhden merkin alastoman takapuolen suhteen pohdittiin merkin nuolemisen semiotiikkaa – koska kyse on tarrapostimerkistä, niin se tekee asian vieläkin erikoisemmaksi. Merkeillä on ilmiselvästi merkitystä.

Tom of Finland (Touko Laaksonen, 1920–1991) oli myös kova kirjeiden kirjoittaja ja kävi ahkeraa kirjeenvaihtoa kymmenien vuosien ajan. Jos meiltä on kirjeiden ja korttien kirjoittaminen hiipunut tai vallan unohtunut, uudet postimerkit voivat innostaa uudestaan kirjeenvaihtoon. Olisipahan sitten ainakin Kustilla mitä polkea jakamaan.

HANURISTA

Tämä hanuri oli monista hanurista.

*

5.5.2014

Näpit irti kerhoista!

Maailman paras koulu ja sadan miljoonan säästöt

Helmi Järviluoma-Mäkelä

Toukokuun alun iltapäivänä katselin newyorkilaisen pilvenpiirtäjän kattoterassilta. Ihailin auringonnousua. Korkeita rakennuksia, ilma lämmintä kuin linnunmaito.

Niin keskustelukumppanini, tietokirjailija, pitkään HBO-tuottajana toiminut William Doyle sanoi, kun kiersi läppäriään, että sain Nivan kylässä, Pohjois-Karjalassa katsella kaupunkimaisemaa.

Miksi tämä mies haluaa välttämättä tulla Suomeen, edes vähäksi aikaa?

Doyle julkaisi muutama vuosi sitten yhdessä 1960-luvun kansalaisoikeustaistelija James Meredithin kanssa elämäkerran. Meredith oli primus motor esimerkiksi silloin, kun Missisipin yliopiston rotuerottelua purettiin 1962. Elämäkerta Mission from God on manifesti Amerikan julkisen koulutusjärjestelmän parantamisen puolesta: kuinka kouluttaa miljoonia ja taas miljoonia köyhiä mustia ja valkoisia amerikkalaisia tasaveroisesti?

Kirjan tekeminen ja ensimmäisen lapsen syntyminen seitsemän vuotta sitten herätti Doylen huomaamaan, että amerikkalaisessa koulujärjestelmässä on vakavia puutteita. Harvardin kasvatustieteilijöiltä, joihin nykyisin kuuluu myös suomalainen vieraileva professori Pasi Sahlberg, Doyle ja Meredith saivat neuvon perehtyä ”maailman parhaaseen” eli Suomen koulujärjestelmään.

Itse asiassa nyt Doyle haluaisi koulutuspakolaiseksi Suomeen. Toimen miehenä hän varmasti onnistuukin pääsemään ainakin vierailijaksi Itä-Suomen yliopistoon ja saa testattua poikansa avulla joensuulaista koulua.

Doyle kertoo, että suomalaisen koulujärjestelmään kaikkien lasten tasapuolisuuteen perustuva koulutus on amerikkalaisille lähes käsittämätön idea. Miksi USA:n koulujen yksityistämiseen ja kilpailuun perustuva koulujärjestelmä ei tuota hyviä tuloksia? Miksi suomalaiset arvostavat opettajan ammattia ja saavat (kyllä, saavat edelleen) hyviä PISA-tuloksia vaikkei koululaisia, opettajia ja kouluja laitetakaan verissä päin kilpailemaan keskenään? Toukokuun puolivälissä Doyle, Sahlberg ja Suomen lähetystö järjestävät yhdessä New Yorkin vaikuttajille aihepiiristä, globaalista kasvatuksesta, symposiumin.

Samaan aikaan kun Suomen upeaa pioneeriasemaa ja saavutuksia lasten koulutusrintamalla ylistetään New Yorkissa, Suomen hallitus kunnostautuu lasten tasaveroisuuden kitkemisessä. Se valmistautuu tekemään 100 miljoonan säästöt opetustoimesta. Ahneet katseet ovat kohdistuneet esimerkiksi valtion tukemiin koulun kerhoihin, joihin osallistui tänä vuonna yli 300 000 lasta 27 000 kerhossa. Kerhojen tavoitteena on tarjota joka puolella Suomea lapsen ja nuoren kasvua tukevaa toimintaa.

Tyttäreni kävi ala-astetta 1990-luvun alkupuolen laman aikana. Koulujen opettajat saatiin osallistumaan ”talkoisiin”, ja lapset ostivat lopulta itse lyijykynänsäkin. Laman aikana kerhotoimintaa kuristettiin, syrjäytymislaskuja maksetaan edelleen. Uuden lamamme iskettyä kunnissa tehtiin massiivisia rahasiirtoja: pieniä kouluja lakkautettiin, opetustoimen sektorisuharit (sivistystoimentarkastaja Kari Lehtolan termi) siirsivät menot toiseen kustannuspaikkaan eli koulutaksisuharien pussiin. Kukaan ei ole edes uskaltanut laskea, kuinka paljon tappiota kunnat ovat tässä touhussa tehneet – henkisistä ja ruumiillisista kärsimyksistä puhumattakaan silloin, kun lapsen vapaa-aika ei kulu liikkuen tai musisoiden kerhossa vaan kolmekin tuntia päivässä taksissa istuen.

Katseet kohdistuvat Suomeen, vaikka maamme ja kuntiemme päättäjät eivät sitä näytä ymmärtävän. Nivan kylästä on suora näkö- ja kuuloyhteys New Yorkiin, josta toistaiseksi katseet tännepäin ovat ihailevia. Miten voimme säilyttää edelläkävijän asemamme? Aivan ensimmäiseksi: näpit irti koulujen kerhoista!

*

16.4.2014

Mikä mättää mittareissa?

Sari Karttunen

Opetus- ja kulttuuriministeriö on pyrkinyt viime aikoina kiristämään niin tiede- kuin taidelaitostenkin strategista ohjausta. Valtiontalouden linjausten mukaisesti niitä suunnataan kohti ”tuloksellisuutta” ja ”vaikuttavuutta”. Keskeiseksi ohjausvälineeksi on kehitetty mittaristoja, jotka herättävät kohdekentillä hämmennystä ja vastarintaa.

Valtionosuutta nauttivissa kulttuurilaitoksissa kuohuttaa OKM:n kehittämä kannustinmittaristo, josta julkaistiin hahmotelma joulukuussa. Osa valtionosuudesta esitetään jaettavaksi tuloksellisuuden perusteella. Uutta rahaa ei ole luvassa, vaan toiset laitokset voittavat ja toiset häviävät.

Valtionosuusjärjestelmän piiriin on tällä hetkellä hyväksytty 209 laitosta: 124 museota, 57 teatteria ja 28 orkesteria. Valtionosuuksia maksetaan laitosten käyttökustannuksiin kullekin vahvistetun henkilötyövuosimäärän, htv:n yksikköhinnan ja VOS-prosentin (yleisimmin 37) perusteella. Tänä vuonna valtionosuuksiin on varattuna 113,5 miljoonaa euroa.

Vuonna 2005 rahoituslakia muutettiin niin, että valtionosuuden yksikköhintaa tarkistetaan joka neljäs vuosi vastaamaan kustannuskehitystä. Samalla rahoituksen jälkeenjääneisyyttä korjattiin asteittain vuosina 2008–2010. Uudistukselle asetettiin seurantaryhmä, jonka toimeksiantoon kuului pohtia myös erilaisia malleja liittää VOS-järjestelmään kannustimia. Kulttuuriministerinä toiminut Stefan Wallin julisti haluavansa ravistella kulttuuripoliittisia rakenteita.

Seurantaryhmä jätti raporttinsa vuonna 2010, minkä jälkeen kannustinten kehittämistä jatkettiin ministeriön sisällä. Konsulteiksi pestattiin kaksi Tampereen yliopiston laskentakeskuksen asiantuntijaa, jotka ovat olleet luomassa mm. ammatillisen peruskoulutuksen tulosrahoitusmittaristoa.

OKM:n mittariraportti ilmestyi joulukuussa saamatta laajaa julkisuutta kulttuurilaitoskentän ulkopuolella. Itse kävin raporttiin käsiksi vasta, kun muutama viikko sitten yksi alan kattojärjestö kysyi mielipidettäni siitä. Lupasin perehtyä asiaan, koska kulttuuripolitiikan indikaattorityöhön sekaantuneena tiesin, että jonain päivänä se olisi kuitenkin edessä.

Mittaristo näytti niin haasteelliselta, että pyysin tueksi laitosrahoitukseen erikoistuneen kollegan. Aikamme pähkäiltyämme totesimme, ettemme rohkenisi kommentoida mittaristoa ilman perusteellista analyysia empiirisen aineiston avulla. Järjestön edustajat tyytyivät yleiseen keskusteluun numeroiden politiikasta. Itseäni jäi kuitenkin kalvamaan, miksi mittaristo aukeni niin hankalasti. Yksi syy epäilemättä oli, että raportista puuttuivat esimerkit ja koelaskelmat.

Kun OKM lähetti raportin joulukuussa lausuntokierrokselle, kentän palaute oli torjuva. Mittaristo vaikutti teknisesti mutkikkaalta. Esittelyn jäädessä abstraktille tasolle sen toimivuutta ja vaikutuksia oli vaikea arvioida. Raportista ei selvinnyt, kuinka suuri osa VOS-potista jaettaisiin mittarilukeman perusteella. Sekin jäi auki, moniko laitos menettäisi rahoitustaan nykyiseen verrattuna. Asia haluttiin palauttaa uudelleenvalmisteltavaksi.

Ministeriö järjesti helmikuussa kuulemistilaisuuden, johon ilmoittautuneille toimitettiin vuoden 2012 aineistolla tehtyjä koelaskelmia. Niiden tulokset olivat monessa kohdin toimialajärjestöjen oletusten vastaisia. Kuulemisesta tulikin levoton. Laitoskentällä silti periaatteessa hyväksytään OKM:n toiminnalle asettamat arviointikriteerit. Kannustimiakaan ei pidetä pahana, mutta niiden toivottaisiin tarkoittavan valtionosuuksien lisäksi maksettavia bonuksia tai laatupalkintoja.

Jos kulttuurilaitosten tapauksessa noudatetaan konsulteille tuttua koulutuspuolen mallia, tuloksellisuusrahan osuus VOS-potista olisi 3 prosenttia. Tämän vuoden määrärahasta laskettuna se olisi 3,4 miljoonaa euroa. Laitoksista 4/5 saisi tuloksellisuusrahaa, 1/5 jäisi kokonaan ilman eli menettäisi rahoituksestaan 3 prosenttia.

Koelaskennassa orkestereista valtionosuuttaan suhteellisesti eniten lisäsivät Lastenmusiikkiorkesteri Loiskis ja Suomalainen Barokkiorkesteri (n. 6 %). Sen sijaan Mikkelin, Oulun, Porin, Savonlinnan ja Tampereen kaupunginorkesterit sekä UMO saivat nolla tuloksellisuuspistettä. Teattereista voittajia olivat Hurjaruuth ja Savonlinnan teatteri (yli 8 %). Pisteittä jäivät muun muassa Kotkan, Lappeenrannan, Oulun, Porin ja Tampereen kaupunginteatterit. Museoista menestyivät parhaiten Suomen jääkiekkomuseo ja Teatterimuseo (n. 6 %). Nolla pistettä saaneita oli iso liuta, muun muassa Helsingin, Kajaanin, Lahden, Oulun ja Rauman taidemuseot sekä Suomen arkkitehtuurimuseo.

Käytin edellä tarkoituksellisesti termejä ”tuloksellisuuspiste” ja ”tuloksellisuusraha”, koska niitä viljeltiin helmikuun kuulemistilaisuudessa. Raportista saadusta palautteesta mittariston kehittäjät olivat kaiketi ymmärtäneet, että kannustavuudesta oli enää turha puhua. Lausunnonantajat olivat päinvastoin huolissaan siitä, liittyykö uuteen rahoitusmallin negatiivisen kierteen riski.

Mittarijärjestelmää on kehitetty, jotta laitoksia voitaisiin palkita ”hyvästä toiminnasta sekä osoittaa aikaansaatua vaikuttavuutta suhteessa kustannuksiin”. Yhtäältä tarkkaillaan laitosten toiminnan kustannustehokkuutta ja tuloksellisuutta ja toisaalta kulttuuripoliittisten erityistavoitteiden saavuttamista. Viimeksi mainituista korostuu kulttuuripalveluiden saavutettavuus. OKM korostaa, että laitosten toiminnan taiteellista ja sisällöllistä laatua ei arvioida.

Tuloksellisuusraha määräytyy mittariston eri ulottuvuuksilta kerätyn yhteispistemäärän perusteella. Teknisesti kyse on indeksistä, joka muodostuu laitostyypistä riippuen 5–6 indikaattorin painotettuna summana; indikaattorit puolestaan koostuvat 1–5 mittarista. Painotus tehdään kulttuuripoliittisin perustein. Välituloksia työstetään muutoinkin tarmokkaasti: suhteutetaan, skaalataan, tasataan ja niin edelleen.

Mittaristo on pyritty luomaan mahdollisimman yhdenmukaiseksi eri laitostyypeille. Teattereille, orkestereille ja museoille yhteisiä indikaattoreja on neljä: toiminnan laatu ja taloudellisuus, toiminnan volyymi, toiminnan monipuolisuus ja palveluiden esteettömyys. Museoilla on lisäksi viidentenä indikaattorina kokoelmatoiminta.

Yhtenä tavoitteena mittaristoa laadittaessa on ollut, että laskennasta ei koituisi merkittävää lisätyötä tai -byrokratiaa. Tästä syystä aineistona on käytetty Opetushallituksen vuosittain tekemiä VOS-kyselyitä, joihin ministeriö on lisännyt viime vuosina muutaman kysymyksen koskien mm. yleisötyötä ja esteettömyyttä.

Mittaristo kiinnittää korostetusti huomiota laitosten toiminnan määrällisiin ja ulkoisiin piirteisiin. Taiteellinen laatu jää tarkastelun ulkopuolelle jo aineistorajauksen takia. Tason pisteyttämistä ei voi jättää laitoksen itsensä varaan, mutta siihen eivät myöskään riitä mittariston tunnustamat kävijämäärät ja lipputulot. Lisäksi tarvittaisiin vertaisten tai kriitikoiden arviointia, mutta tätä populistis-relativistinen kulttuuripolitiikka kavahtaa.

Laadun ja sisällön sulkeistaminen voidaan tulkita perustuslain turvaaman taiteen vapauden kunnioittamiseksi. Kun muistaa sanonnan ”sitä tehdään, mitä mitataan”, mielessä herää kuitenkin epäilys. Eikö autonomiaan puututa silloinkin, kun rahoituskriteerit ohjaavat huomiota pois taiteellisista arvoista? Laissa valtionosuuden tavoitteeksi todetaan teatteri- ja orkesteripalvelujen tuottaminen taiteellisista lähtökohdista, minkä jälkeen vasta mainitaan niiden alueellisen saatavuuden ja saavutettavuuden edistäminen.

Kannustinjärjestelmää koskeva erimielisyys tai epätietoisuus koskee sitä, kuinka hyvin mittarien operationalisointi on onnistunut ja millaisia seurauksia mittariston käyttöönotosta aiheutuu yksittäisille laitoksille. Ennen muuta vaaditaan erityyppisten laitosten tasaveroista kohtelua ja oikeudenmukaisuutta. Ilmeinen ongelma on se, että mittarit operationalisoidaan olemassa olevan aineiston rajoissa, josta ei irtoa kaikkia toivottuja ulottuvuuksia, vaikka sitä kuinka rouskutetaan. Lukija vain saadaan matkalla eksytetyksi.

Itse en saanut mittaristoa antautumaan, vaikka luin OKM:n raportin kannesta kanteen, kävin läpi siitä tehtyjä lausuntoja sekä kuulemistilaisuudessa jaettua aineistoa ja keskustelin asiantuntijoiden kanssa. En kykene vielä kommentoimaan esimerkiksi sitä, kohteleeko mittaristo kuntien omistamia kulttuurilaitoksia eri tavoin kuin yksityisiä. Kuntien saamat valtionosuudet ovat yleiskatteisia, minkä vuoksi OKM:ssä niiden pelätään päätyvän muuanne kuin kulttuurilaitoksille.

Raportista ei pystynyt arvioimaan mittarien toimivuutta, mutta koelaskentataulukot toivat lihaa luiden päälle. Niistä heräsi myös kulttuuripoliittisesti kiinnostavia kysymyksiä. Kertovatko esimerkiksi Arkkitehtuurimuseon pieni kävijämäärä ja vähäinen yleisötyö piittaamattomuudesta muusta kuin ammattikentästä? Mikä selittää lapsille ja nuorille suunnatun ohjelman puuttumisen eräistä kaupunginteattereista? Pääkaupungissa sijaitsevissa KOM-teatterissa tai Q-teatterissa profiloituminen aikuisyleisön palveluun sen sijaan ei ihmetytä – eikä siitä myöskään pitäisi tässä ympäristössä rangaista.

Taulukoista nousee myös hypoteeseja siitä, kuinka mittaristo toimii ja minkälaiset aineistosta puuttuvat muuttujat voivat kenties selittää yllättäviä tai poikkeavia tuloksia. Jotta mittariston toimintaa voitaisiin ymmärtää ja että sitä voitaisiin parantaa, olisi tunnettava kulttuurilaitoskenttä perin pohjin. Toimialajärjestöillä on hyvä näppituntuma, mutta mittariston pohjaksi tarvittaisiin myös riippumatonta tutkimusta.

Ministeriöstä saatujen tietojen mukaan mittaristoa työstetään edelleen aktiivisesti. Pohdittavana on esimerkiksi se, suhteutetaanko teattereiden kävijämääriä pelkästään niiden kokonaismenoihin vai tulisiko ottaa huomioon myös tilojen koko (täyttöaste). Tuloksellisuusrahana jaettavaa osuutta on äläkän takia harkittu pudotettavaksi 3:sta 2:een prosenttiin. Vaihtoehtona kannattaisi jo harkita strategisesti suunnattuja laatupalkintoja.

Kannustinjärjestelmä oli Paavo Arhinmäen prioriteettilistalla. Hänen tavoitteenaan oli saada valtioneuvoston asetus säädetyksi vielä tämän vuoden aikana. Rahoitusvaikutusten suunniteltiin tulevan voimaan vuonna 2016 (alun perin jopa 2015). Jää arvailujen varaan, mitä kannustimille tapahtuu nyt, kun vastuu kulttuuriasioista on siirtynyt toiselle ministerille ja toiselle puolueelle. Toivottavasti se merkitsee vähintäänkin aikalisää. Pätevien mittarien laatiminen on tunnetusti työlästä ja hidasta. Jos siinä ei kunnioiteta dialogisuutta, ohjausvaikutusten saavuttaminen on varsin kyseenalaista.

*

20.3.2014

Paastonajan epistola: Kenen kirkko?

Jyrki Korpua

Sanotaan, että Suomen kirkko on ollut kriisissä koko 2000-luvun. Samaan aikaan maailmalla kristinuskoon kuuluvien määrä jatkaa kasvamistaan ja niin sanottujen ”ihmeisiin uskovien” määrä (verrattuna länsimaisiin rationaalisiin uskoviin) on rajussa nousussa. Esimerkiksi Pewforumin mukaan helluntailaisiin ja karismaattisiin herätysliikkeisiin kuuluu jo yli 500 miljoonaa ihmistä − tehden siitä toiseksi suurimman kristillisen liikkeen katolilaisuuden jälkeen. Suomessa suuri osa näistä herätysliikkeistä vaikuttaa evankelis-luterilaisen kirkon sisällä, mikä tietenkin aiheuttaa ihmetystä asiaan perehtymättömien keskuudessa.

Tuntuu, että Suomessa median kenttä ja kansan syvät rivit näkevät evankelis-luterilaisen kirkon näkemyksistä vain juuri näiden niin kutsuttujen ääriliikkeiden sanat. Kirkosta puhuttaessa esiin tuntuvat aina nousevan esimerkiksi erään Evankelisluterilaisen kansanlähetyksen (osa niin sanottua viidettä herätysliikettä tai uuspietismiä) näkemyksiä ”saarnaavan” ministerimme ylikonservatiiviset äänenpainot.

Miksi näin? Suomen evankelis-luterilainen kirkko korostaa omassa opissaan kaikkien uskovien pelastumista teoista riippumatta. Sen sijaan edellä mainittu ministeri, kuten toki moni muukin ääriliikkeiden edustaja, on ehtinyt tuomita esimerkiksi abortit ja niiden tekijät. Puheessaan vuoden 2011 Tunnustuspäivillä ministerimme kutsui feminististä kapinakulttuuria ”harhaksi”, puhui samanlaisuuden vaatimuksesta vääristymänä ja korosti tämän jälkeen hänelle itselleen tärkeää naisen ja miehen ”erilaista” asemaa avioliitossa. Tämän lisäksi hän on ehtinyt tuomita muun muassa avoliitossa elävät sekä erityisesti homoseksuaalit. Itse asiassa, Luther-säätiölle kirjoittamassaan pamfletissa hän nimittää homoseksuaalisuutta ”psykoseksuaalisen kehityksen häiriöksi”. Lausumiensa auktoriteettiseksi pohjaksi hän tarjoaa Raamatun sanaa (irti kulttuurisesta kontekstista luettuna) sekä asemaansa lääkärinä ja lääketieteen lisensiaattina. (Toisaalta olihan Josef Mengelekin lääketieteen tohtori…) Ministerimme kovat äänensävyt saivat jopa osan Kristillisdemokraateistakin perääntymään, kun esimerkiksi Bjarne Kallis ja Kari Kärkkäinen vetäytyivät eduskuntavaaleista. Samankaltaisia näkemyksiä esimerkiksi abortista, naisen asemasta ja homoseksuaalisuudesta sairautena heijastavat myös monien muiden ääriliikkeiden julkaisut, kuten Pirkko Jalovaaran omintakeisiin ”oppeihin” tukeutuva Rukousystävät ry. Äänensävyt miehen ja naisen eriarvoisuudesta pisimmälle on vienyt juuri fundamentalistisen tulkintansa vuoksi omaksi kirkkokunnakseen irtautunut Nokia Missio, jonka opinkappaleiden kirjoittamisesta on vastannut erityisesti Timo Aro-Heinilä.

Fundamentalistiset tulkinnat tuntuvat saavan yleisessä keskustelussa suurimman painoarvon, vaikka kirkon päällimmäinen kanta on äärimmäisen suvaitsevainen. Ääriliikkeiden edustajilta tekisikin mieli usein kysyä: ”Mitä Jeesus tekisi?” Mihin Jeesus nyky-yhteiskunnassamme menisi, keitä hän tukisi, ketä kuuntelisi ja keitä auttaisi? Istuisiko hän fariseusten ja rabbiinien pöytiin vai etsiytyisikö sorrettujen ja hyljeksittyjen luo?

Ja toiseksi: Miksi Suomen evankelis-luterilainen kirkko antaa ääriliikkeiden sanomien vesittää kirkon omaa näkökulmaa? Moni on kysynyt, miksi ääriliikkeitä ei eroteta tai ajeta eroon emokirkosta. Ehkä juuri siksi, että kirkko toimii suvaitsevaisuuden periaatteen kautta. Kaikkea suvaitaan, jopa niitä jotka eivät suvaitse ketään muita.

*

7.3.2014

Miestenpäivästä naistenpäivän alla

Tuija Saresma

Naistenpäivän alla sukupuolentutkijalta kysellään päivän merkityksestä. Samassa yhteydessä saatetaan tiedustella, eikö tasa-arvon nimissä pitäisi viettää myös miestenpäivää. Sellaista onkin yritetty vakiinnuttaa 1990-luvulta alkaen. Ajatus siitä, että tasapuolisuuden vuoksi tarvitaan naistenpäivän lisäksi myös miestenpäivä, on ilmeisesti oikeustajun mukainen. Ainakin ekaluokkalaiseni kysyi naistenpäivästä puhuessamme, milloin sitten on miestenpäivä. Muistan meidän käyneen saman keskustelun myös viime vuonna.

Naistenpäivä sai tarinan mukaan alkunsa tekstiilitehtaan lakosta, jolla naiset protestoivat huonoja työolojaan vastaan. Yhdysvalloissa naistenpäivää vietettiin ensimmäistä kertaa sosialistipuolueen julistuksen mukaisesti vuonna 1909. Sosialistisen internationaalin naisten konferenssi hyväksyi naistenpäivän vieton yksimielisesti vuonna 1910. YK:n yleiskokous julisti vuonna 1975 maaliskuun kahdeksannen kansainväliseksi naisten oikeuksien ja rauhan päiväksi. Vuoden 2014 YK:n naistenpäivän motto on Tasa-arvo naisille tarkoittaa edistystä kaikille.

Naistenpäivällä on vahvat poliittiset juuret: sen tarkoitus oli taistella naisten oikeuden puolesta ja korjata sukupuoleen perustuvaa syrjintää. Rauhaa ja solidaarisuutta sekä tasa-arvokäsityksen laajuutta on painotettu koko naistenpäivän historian ajan. Vaikka nykyisin päivän vietto on laimentunut naisten hemmotteluksi, alun perin kyse oli toiminnasta heikompiosaisten tilanteen parantamiseksi.

Miestenpäivän viettämisellä on haluttu nostaa esille myönteisiä miesroolimalleja sekä miesten terveyttä ja hyvinvointia, mutta myös parantaa sukupuolten välisiä suhteita ja edistää sukupuolten tasa-arvoa keinona luoda turvallisempi maailma kaikille. Samoja asioita on korostettu kriittisen miestutkimuksen piirissä. Kun miestenpäivästä keskustellaan sosiaalisessa mediassa, hienosyinen mieheyden analyysi unohtuu. Sen sijaan keskustelijat tuohtuvat siitä, että miestenpäivää ei juhlita naistenpäivän veroisesti, ja syyttävät naisia liian pitkälle menneestä tasa-arvosta.

Keskustelussa tutkijaa häiritsee moni asia. Ensinnäkin argumentti ”mulle kans, koska tollakin on!” ei vakuuta, vaan vaivaannuttaa. Toiseksi vaivaa miesten ja naisten mieltäminen annettuina, luonnollisina ja kyseenalaistamattomina kategorioina. Sukupuolentutkimuksen pyrkimykset purkaa sukupuolta kaksinapaisena järjestelmänä, kyseenalaistaa hetero-oletusta ja tuoda esiin sukupuolen moninaisuutta ohitetaan täysin. Samalla hämärtyy se, ettei ole vain yhtä tapaa olla mies tai nainen.

Kolmanneksi ajatus tasa-arvosta nollasummapelinä on vaarallinen. Naisten ja miesten käsittäminen kahdeksi antagonistiseksi eturyhmäksi johtaa oman edun ajamiseen toisen kustannuksella ja lietsoo ihmisiä toisiaan vastaan. Neljänneksi ärsyttää, että ”miesten tasa-arvo-ongelmista” puhuttaessa mies tarkoittaa kapeasti valkoista suomalaista heteromiestä. Valkoinen heteromies onkin menettänyt historiallista valta-asemaansa, mutta verrattuna oikeastaan mihin tahansa muuhun ihmisryhmään hän on varsin vahvoilla edelleen. Ja viidenneksi tutkijaa vaivaa, että sukupuolen palauttaminen yksinkertaisiksi biologisiksi eroiksi ja yksilöiden välisiksi suhteiksi pyyhkii yhteiskunnalliset rakenteet ja valtasuhteet näkymättömiin.

Tutkijan argumentit eivät paljoa paina nettikeskusteluissa.  Tänä naistenpäivänä toivon kuitenkin, että unohdettaisiin jo lapsellinen vaatimus viettää miesten päivää vain, koska naisillakin on. Toiseksi toivon, että palautettaisiin mieleen päivän poliittinen merkitys, sukupuolesta johtuvan syrjinnän ja sorron poistaminen.

*

17.2.2014

Kaiken maailman kirjoittajat, liittykää yhteen!

Joel Kuortti

Yliopistojen rahoituksen perustaa, tuloksellisuuden arviointijärjestelmää, ollaan muuttamassa. Asiaa koskeva mietintö on juuri tullut lausuntokierrokselle. Yksi osa-alue, jolla muutoksia on tulossa, on julkaisujen luokittelu ja sen pisteytys. Yllätyksenä tämä ei tule, mutta kulttuurintutkijoiden (ja yleensä humanististen, yhteiskuntatieteellisten ja muiden ihmistieteellisten alojen edustajien) on tässä kohtaan oltava hereillä ja ensinnäkin vaikutettava tehtäviin päätöksiin niin, etteivät eri tieteenalat joudu eriarvoiseen asemaan rahanjaossa sekä toiseksi otettava toiminnassaan huomioon se, millä perusteilla tulokset syntyvät ja miten niitä mitataan.

Yksi alue, jolla voidaan suoraan vaikuttaa tuloksiin on julkaisujen kirjoittaminen yhdessä. Jos ja kun julkaisuja ei ositeta kirjoittajamäärän mukaan (koska se on kuulemma liian vaikeaa), voi yhdestä julkaisusta saada joko yhden tai useamman tulospisteen – niin monta kuin on kirjoittajaa. Saman julkaisufoorumiluokituksen kirjoitus voi siis olla arvoltaan 1 (yhden kirjoittajan artikkeli) tai vaikka 13 (13 kirjoittajan artikkeli). Koska kulttuurintutkimuksellisilla aloilla ei ole juurikaan ollut perinteenä kirjoittaa yhdessä, tulee tämä suoraan vaikuttamaan alan tuloksellisuuteen verrattuna aloihin, joilla usean kirjoittajan (laajasti tulkittuna) julkaisut ovat ennemminkin sääntö kuin poikkeus.

Tästä päästäänkin siihen, että tuloksellisuusnäkökulmasta katsoen on edullista kirjoittaa yhdessä. Olen myös sitä mieltä, että se on sisällöllisesti ja yhteisöllisesti mielekäs toimintatapa, jonka juurruttaminen omaankin kirjoittamiseen on ollut vaikeaa. Ne yhteiskirjoittamisen prosessit, joissa olen ollut mukana, ovat kuitenkin olleet erinomaisen palkitsevia: palkinto tulee niin yhteisenä tekemisenä kuin valmiiksi saamisena. Jos tähän lisätään vielä tuloksellisuus niin johan alkaa olla kannustimia.

Yhteiskirjoittamista voi toteuttaa hyvin monissa muodoissa kuten vaikkapa vuoroittainen ketju, kirjoittamisretriitit, online-alustat tai kirjoituksen ositus eri kirjoittajille. Eettiset pelisäännötkin yhteiskirjoittamiselle löytyvät Tutkimuseettisen neuvottelukunnan sivuilta (http://www.tenk.fi/fi). Suurin este kulttuurintutkijoiden yhteiskirjoittamiselle löytyykin usein sulkakynän ja -hatun välistä. Olisiko tullut aika tulppa aukaista?

Kuortin kuva 21.2.2014

*

12.2.2014

”Hapannuama on pirun tiplomityö” ja muuta Kritiikkipäivillä opittua

Helmi Järviluoma

Älyä ja tunteita kutkuttavat yleisötapahtumat ovat monelle vuoden odotettu kohokohta. Tapahtumissa on sitä jotakin. Yleisön tiedonintressi on erilainen kuin akateemisissa konferensseissa. Se keskittyy kuuntelemaan hievahtamatta, janoaa, imee puhujan jokaisen sanan ja sijoittaa kuulemansa osaksi tietämystään, elämänhistoriaansa ja kokemuksiaan.

Parhaassa tapauksessa puhuja saa hedelmällisen kommentin ja syntyy dialogi. Otsikon sananlasku oli itäinen kommentti Ilkka Malmbergin esitelmään toissa viikonloppuna Kotkan kritiikkipäivillä; Malmberg pohti raikkaasti itäisen ja läntisen Suomen mielenlaatujen eroja – vaikkapa suhtautumista piruun. Ilkka Malmberg on vuosien kuluessa kirjoittanut aiheesta sekä nuoruuden tietämättömyyden suomalla varmuudella että viime vuonna kypsästi.

Jäin miettimään, ovatko Kiteen kaupunginpuutarhurin apulaiset mahtaneet olla sattumalta lomalla juuri sinä kesäisenä viikkona, kun Malmberg Kiteetä tutki. Vai voiko todellakin yhdestä suloisesti rehottavasta itäisestä kuntakeskusneliökilometristä vetää huimia johtopäätöksiä, kun sitä vertaa Laitilan siististi parturoituun keskustamaisemaan?

Provosoivista mielipidekirjoituksistaan tuttu historioitsija Jukka Korpela ravistutti identiteettimme perustaa ilmoittamalla, että Pähkinäsaaren rauhan rajaa ei ole olemassakaan. Näit aivan oikein. Ei olemassakaan.  Vuonna 1323 kyllä solmittiin Pähkinäsaaren rauha, ja kaksi ruhtinasta suuteli ristiä kaupparauhan aikaansaamiseksi Neva-joen suulle.

Miten olisi voinut ollakaan? Suvereenin kuninkaan ajatus syntyi 1300-luvulta lähtien, käsitteitä ”heimo” tai ”kansa” ei ollut olemassa. Kuvia ”Pähkinäsaaren rajasta” lisäytyi karttoihin vasta 1400-luvusta lähtien, kun maa-alueisiin sitoutuva valta alkoi tulla tutuksi. Raja piirrettiin kohtaan, jossa oli vanhastaan etelän ja pohjoisen, viljellyn Suomen ja metsästys/kalastus-Suomen, kristillisten ja ei-kristillisten välillä. Korpela veti itä−länsi-vastakkainasettelujen pitkän kaaren Herodotoksesta Putiniin, jonka valta itämaista.

Geneetikko Elina Salmelan esitelmää kuunnellessa höristin korviani: huomasin, että Ylivieskan ja Nivalan tienoille sijoittuvat neljän isovanhempani synnyinpaikkakunnat ovat Salmelan kartassa Itä-Suomea. Salmelan mukaan geneettinen ero Itä- ja Länsi-Suomen välillä on poikkeuksellisen suuri, kun verrataan eroihin vastaavien maantieteellisten etäisyyksien valtioihin Keski-Euroopassa.

Kritiikkipäivän teema ”Kahden Suomen rajalla – Kymenlaakso itäisen ja läntisen kulttuuripiirin saumakohdassa” sysäsi ensin minussa liikkeelle syvän huokauksen. Mutta kävi niin kuin aina. Kun päivän kaksi kuuntelee samaan teemaan liittyviä esitelmiä ja keskusteluja, innostuu. Lähdin kotiin pää oivalluksia helähdellen ja syyskuun tulevaa neljättätoista Joensuun valtakunnallista kirjallisuustapahtumaa ”Intohimo kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa” malttamattomana odotellen.

*

7.2.2014

Miksi tutkia valvetta?

Anu Valtonen

Tapaan esittää tämän kysymyksen, kun minulta kysytään ”miksi tutkia nukkumista”? Kysymys saa aikaan lähinnä hämmentynyttä hiljaisuutta tai närkästynyttä tuhahtelua. Valveen tutkimista ei ole tarvinnut akateemisissa piireissä pahemmin perustella: sen ottaminen tutkimuskohteeksi näyttäytyy itsestään selvältä ja luonnolliselta. Valveessa on valtaa. Tätä vasten nukkuminen asettuu toiseksi, oudoksi, pelottavaksi kummajaiseksi, joka helposti sysätään toisten tieteenalojen piiriin kuuluvaksi tai ei-ainakaan-tosi-tutkijan-aiheeksi.  Juuri tämä tuntuu pelottavalta. Onhan uni ja nukkuminen väistämätön osa sosiaalista, kokemuksellista, kulttuurista, eettistä, poliittista ja taloudellista elämää – ja sinällään itsestään selvä kulttuurintutkimuksen kohde.

Unen ja valveen epätasa-arvoisesta asemasta tutkimuksessa kertoo myös se, että vain sille Toiselle on omia journaleeja ja teema-numeroita, kun taas tätä ’normaalia’ ei kielellistetä samalla tavoin. Esimerkkinä edellä mainitusta on tuorein Niin & näin -lehden teemanumero unesta, joka sisältää kaunista filosofista tarkastelua unen merkillisestä maailmasta. Mutta miltä kuulostaisi samaisen lehden tai Kulttuurintutkimus-lehden teemanumero valveesta? Sama epätasapaino toistuu kulttuurin kertomuksissa ja hahmoissa. Meillä on Nukkumatti, mutta missä viipyy Valveville? Meillä on Zzzz kuvaamassa unta, mutta missä ovat valveen kirjaimet?

Itse asiassa se, mitä Lapin yliopiston tutkimusprojektissamme New Sleep Order esitämme on, että vallitseva uni−valve-dikotomia vaatii pikemmin purkamista kuin ylläpitämistä. Uni ja valve kietoutuvat yhteen monin tavoin ja juuri tämä yhteen kietoutuminen on tutkimuksellisesti kiintoisaa. Tällöin unta ja valvetta ei mielletä erillisiksi ja vastakohtaisiksi kategorioiksi, jotka ovat suorassa vaikutussuhteessa toisiinsa (x määrä unta näkyy valveen toiminnoissa näin), vaan pikemmin toisiinsa lomittuvina jatkuvuuksina.  Vaikka unen ja valveen raja elää tieteen tekemisen käytännöissä, arjessa raja ei ole niin selvä. Ihminen on nukkuva ja valvova kokonaisuus, meillä on sama keho yöt ja päivät, kurkottelemme pitkin päivää unta kohti tai siitä pois.

Ehkäpä yhteen kietoutumisen kautta myös unen asema tulee ikään kuin luonnollisemmin läsnä olevaksi kulttuurintutkimuksen tavanomaisissa tarkastelukohteissa. Kun tutkitaan vaikkapa median käyttöä ja kulutusta, muistetaan, että ilmiö jatkaa elämäänsä myös unissa. Etnologi Annikki Kaivola-Bregenhoj on tutkimuksissaan hyvin piirtänyt esiin, miten kulttuurin kuvastot näyttäytyvät unen kuvastoissa. Tämän päivän kuvastoa ovat tv-tähdet, julkkikset ja viihdesankarit – halusimme tai emme. Unten mediakuvastoa kuin ei voi valita eikä stopata. Tällöin muistettaisiin myös, että median käyttö voi itsessään olla nukkumiseen liittyvä ja sitä palveleva käytäntö. Kuinkahan paljon esimerkiksi elokuvateattereissa ja television ääressä itsessä asiassa nukutaan?

Entäpä jos avauskysymykseen ”miksi tutkia valvetta” yrittäisikin vastata tosissaan. Vastaus pakottaisi pohtimaan tiedontuottamisen käytäntöihimme rakentuneita oletuksia ja myös ottamaan kantaa, millaista moraalisista lastia näin ollen mukanamme kannamme ja siirrämme, kun tutkimme maailmaa valveen ylivaltaan rakentuvien oletusten varassa. Tällainen pohdinta on sinällään peruskauraa kulttuurintutkijoille.  Olemmehan oppineet olemaan sensitiivisiä sille, miten akateemisen maailman käsitteellistykset ja mallinnukset muokkaavat maailmaa ja tapaamme hahmottaa se. Tässä on vain yksi lisäolettamus ihmeteltäväksi ja ääneen lausuttavaksi.

IMG_5100

*

16.12.2013

Valtaa!

Jyrki Korpua

Itsenäisyyspäivän jälkeen olen ajatellut valtaa ja ennen kaikkea väkivaltaa. Miksi? Sitä voi jokainen miettiä omillaan. Mutta erityisesti olen miettinyt sitä, mitä valta edes tarkoittaa.

Kulttuurintutkimuksen päivillä Rovaniemellä 30. marraskuuta kulttuurin- ja kirjallisuudentutkija Terry Eagleton puhui, muun muassa, vallasta. Hän kertoi rakastavansa valtaa ja tahtovansa sitä lisää. Humoristisen puheensa lomassa hän kuitenkin huomautti, että vallalle ei saa antaa vain negatiivista latausta. On tärkeää nähdä valta myös positiivisessa mielessä. Tämä on näkemys, joka Eagletonin mukaan tuntuu unohtuvan usein (meiltä) kulttuurintutkijoilta.

Valta on oikeutta hallita. Valta on mahdollisuutta päättää. Vallalla voi määrätä – ja alistaa.

Ala-asteen opettajani jaksoi muistuttaa, että ”valta turmelee”, mutta että ”ehdoton valta turmelee ehdottomasti”. Näinhän se toki on. Tuleepa mieleen elävän elämän esimerkki, jossa pieni lapsi haluaa hajottaa muurahaiskeon, koska pystyy siihen. Tai nähdäkseen, mitä sitten tapahtuu. Hieman vanhempana sama lapsi pelailee tietokoneella Populous-peliä jossa leikitään ”jumalaa” ja innostuu eniten juuri siitä hetkestä kun voi tuhota huolella valmistelemansa ihmiskunnan joka juuri on alkanut kehittyä omillaan. Myöhemmin hän nauttii Civilization-peleissä juuri kehittymättömämpien kulttuurien pomottamisesta ja alistamisesta. Hän tekee sen riippumatta siitä pelaako hän tietokonetta vai toisia ihmisiä vastaan. Hänet on siis valta turmellut? Valta, jonka on antanut hänen oma asemansa? Ehkäpä vallan on suonut myös hänen omat kykynsä ja osaamisensa? Ehkä hän turmeltuu ”pahuuteen”, koska hän voi tehdä sen ilman seuraamuksia. Absoluuttinen valta on absoluuttista valtaa. Tottahan toki.

Maailmanhistoria on täynnä turmeltuneita despootteja tai ainakin hallitsijoita, jotka jälkipolvet leimasivat sellaisiksi. On Hitler, Stalin, Mao, Nero, Caligula tai Nikolai II ja jopa George W. Bush. On mielipiteitä jakaneita mahdollisesti jämäköitä valtiaita kuten Aleksanteri Suuri, Caesar, Elisabet I tai Pietari Suuri. Toisaalta historiasta löytyy idolisoituja lähes myyttisiksi ”filosofikuninkaiksi” nostettuja hallitsijoita kuten Rooman Marcus Aurelius, Kaarle Suuri tai eräässä mielessä vaikkapa Kustaa II Aadolf.

Vuoden 1981 Nobelin kirjallisuudenpalkinnon voittaja Elias Canetti näki tutkielmassaan Joukko ja valta, että fyysinen valta, niin sanottu ”väkivalta”, piilottelee aina vallan takana. Onhan sotakin vain yksi politiikan keino. Väkivaltakin on vain yksi vallan muoto. Järjestysvalta hallitsee – kuten Platonin Valtiossakin – juuri pelon, kurin ja oikeuden kautta.

Meidän tulee siis erottaa negatiivinen ja positiivinen valta toisistaan, kuten Eagletonkin totesi, mutta kuinka oikein kykenemme näin tekemään? Kyseessähän on aina kontekstuaalinen tulkinta? Toisen oikeus on toisen tuomiota, ja vallassa on aina mukana hierarkkiset suhteet. Itsestäni ainakin tuntuu, ettei tasavaltaakaan voi lopulta koskaan olla, sillä toiset ovat aina ”tasavaltaisempia kuin toiset”.

Voihan toki käyttäessään valtaa tai jakaessaan valtaa pohtia kultaista sääntöä, joka löytyy useimmista meille tutuista uskonnoista ja filosofioista. Moraalisena esikuvana voisivat toimia vaikkapa kristinuskon ”kaikki mitä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille”, buddhalaisuuden ”älä tee muille mitään, mitä et haluaisi itsellesi tehtävän”, tai kungfutselaisuuden ”älä tee toisille mitään sellaista, mitä et haluaisi heidän tekevän sinulle”. Mutta onko hyvän kierrättäminen todella näin helppoa? Emmekö koskaan ole erimielisiä siitä, mitä haluamme muiden tekevän, mitä haluamme meille tehtävän, tai mikä on hyvää ja kaunista?

Siinä mielessä valtaa tulee jakaa. Vaikka silläkin uhalla, että osa vallasta menee meidän kannaltamme niin sanottuihin ”vääriin käsiin”. Jaettu valta, jopa huonosti jaettu, on aina kuitenkin parempi kuin ehdoton valta väärillä ihmisillä. Sen on historia meille näyttänyt. Harmi vain, ettemme ole koskaan valmiita oppimaan tuota läksyä.

*

6.12.2013

Tunteita ja politiikkoja

Tuija Saresma

Kulttuurintutkimuksen päivät järjestettiin yhdessä Sukupuolentutkimuksen päivien kanssa marraskuun lopussa Rovaniemellä otsikolla Totta ja tarua, Truth and Tales. Ilmoittautuneita oli hulppeat 330, ja ilahduttavan moni oli paikalla torstaista lauantaihin. Lapin yliopiston väestä koostuva järjestelytoimikunta oli tehnyt hienoa työtä, mikä näkyi käytännön järjestelyjen sujuvuudessa ja myös temaattisessa yhtenäisyydessä. Keynote-puhujista – Stephanie Lawler, Diana Mulinari, Terry Eagleton, Tiina Rosenberg ja allekirjoittanut – useimmat olisivat voineet esitelmöidä kummilla tahansa päivillä. Myös työryhmät olivat aidosti monitieteisiä.

Olen palannut viime päivinä moniinkin päivillä esille nousseisiin aiheisiin. Monia vielä muotoaan hakevia ajatuksensiemeniä jäi mieleen itämään. Nostan esille kaksi mielestäni keskeistä ja eri tavoin päivien keskusteluja läpäissyttä teemaa, tutkimukseen liittyvät tunteet ja tutkimuksen politiikat.

Päivien avausesitelmässä Stephanie Lawler käsitteli elegantisti luokkanostalgiaa, menetyksen kokemusta ja valkoista maskuliinisuutta. Omassa puheenvuorossani tarkastelin netissä rehottavaa viha- ja kaunapuhetta, joka kohdistuu tutkijoihin, ja josta moni paikalla ollut oli saanut osansa. Oli parantavaa nauraa yhdessä ”maskulinistisen standpoint-empirismin” feminististä tutkimusta ja kulttuurintutkimusta halventaville argumenteille. Diana Mulinari totesi ruotsalaista hoivarasismia käsitelleessä esitelmässään olevansa sellainen tutkija, joka tulee vihaiseksi asioista. Hän on onnistunut työssään valjastamaan vihansa kantaaottavaksi akateemiseksi toiminnaksi.

Terry Eagleton nauratti yleisöä älykkäillä huomioillaan ja kysymyksillään mäyrien sielunelämästä, enkeleiden eksistenssistä ja siitä, miksi tunteet käsitteellistetään aina tilallisin metaforin. Tiina Rosenberg taas muistutti, että feministit ovat tuoneet affektit tutkimukseen ja osoitti tunteiden olevan aina läsnä politiikassa. Tunteita mietittiin monenlaisten materiaalien pohjalta ja monenlaisin käsitteellistyksin. Vaikka esitelmissä puhuttiin pelosta ja vihasta, kuolemisesta ja tappamisesta, rasismista ja naisvihasta, päällimmäiseksi jäi kuitenkin ilo. Diana Mulinari muistutti, että vaikeiden asioiden tutkimisen vastapainoksi tarvitaan naurua ja viinin juomista kollegojen kanssa. Niitä molempia Rovaniemellä saatiin.

Tutkimus ei koskaan voi olla pelkkää terapiaa. Kulttuurintutkijoille ja feministisille tutkijoille tutkimus ei ole myöskään pelkkää norsunluutornissa näpertelyä, vaan keino muuttaa maailmaa paremmaksi. Tiina Rosenbergin feministisiä performanssiryhmiä tarkastelevan esitelmän otsikko ”Don’t be quiet, start a riot!”on ehkä turhan raflaava osalle tutkijoista, mutta molempien tutkimusalojen progressiivinen agenda tiivistyi päivillä moneen kertaan ääneen lausuttuun huoleen rasistisen ilmapiirin ja uusfasismin noususta. Omalla tavallaan kaikki keynotet kehottivat tutkijoita aktivismiin. Maailman pelastaminen tuntui olevan jaettu eetos päätellen siitäkin, miten hyväksyvästi yleisö nyökytteli Diana Mulinarin vetoomuksille liittyä rasisminvastaiseen työhön: ”I ask for collaboration on issues that are important”; ”Don’t leave me alone in this field”; ja “Please engage in this issue”.

Esitin edelliset lainaukset englanniksi sen kunniaksi, että päivät olivat kaksikieliset. Työryhmistäkin osa pidettiin englanniksi, keynoteista suurin osa. Englannin kieli oli luonteva valinta, koska Stephanie Lawler ja Terry Eagleton tulevat Brittein saarilta. Suomen kielen paikkaa taas puolustaa se, että yleisöstä arvioni mukaan 95 % puhui suomea äidinkielenään. Toisaalta oletan, että pyydettäessä Diana Mulinari ja Tiina Rosenberg olisivat voineet puhua myös ruotsiksi, ja panelistien ja yleisön joukossa oli useampia saamen kielen taitoisia.

Kulttuurintutkimuksen päivillä on aina haluttu antaa tilaisuus puhua akateemisesta tutkimuksesta suomeksi.  Itse en kielivalintaani totta puhuen edes miettinyt – ennen kuin jälkikäteen, kun sain kuulla olleeni hyvin rohkea puhuessani suomeksi. Kommentti muistutti englannin valta-asemasta akateemisena kielenä. Sillä voi olla seurauksia myös yliopistojen yhteiskunnallisen tehtävän kannalta, kuten Mulinari muistutti vastauksessaan yleisökysymykseen siitä, miksi tutkijat eivät tiedota tutkimuksestaan poliittisille päättäjille. Hän arveli, että velvollisuutemme kirjoittaa englanninkielisiä artikkeleita vähentää mahdollisuuksiamme vaikuttaa päätöksentekoon, ja esitti kysymyksen, pitäisikö meidän miettiä vähemmän impact factoria, kätkeytyä vähemmän englanninkielisten referee-artikkeleiden taakse ja ottaa enemmän kantaa yhteiskunnallisiin keskusteluihin.

Korkeatasoista akateemista keskustelua kuultiin Olli Löytyn johtamassa paneelissa ja käytiin työryhmissä, joiden esitysten abstrakteista näyttäytyy kulttuurintutkimuksen ja sukupuolentutkimuksen tutkimuksen kirjo. Keskustelusta päästiin nauttimaan myös lauantaina, kun Eagleton ja Rosenberg debatoivat muun muassa Marxista, sukupuolesta ja uskonnosta.

Historiallisista yhdessä järjestetyistä Totta ja tarua -päivistä jäi hyvä mieli kaikille, joiden kanssa olen ehtinyt niistä keskustella. Seuraavaksi aletaan miettiä, missä ja keiden kanssa järjestetään seuraavat Kulttuurintutkimuksen päivät vuonna 2015. Mutta vielä hetken voi paistatella onnistuneiden päivien ja Rovaniemen hengen jälkitunnelmissa.

*

21.11.2013

Tämmöttist tavallist, arkist

Joel Kuortti

Istun parvekkeella piipullisella saunan jälkeen. Ei mitään Alastalon salissa -tyylistä arpomista lukemattomien piippujen kanssa, vaan ihan tavallinen jäähdyttelyrupeama. Sade ropisee hiljalleen kuten syksyllä yleensä, pilvipeittokin lipuu hiljalleen ties minne – ei monumentaalisesti kuin Koyaanisqatsissa. Myrskystä ei ole tietoakaan, eikä tähtitaivaalla näy tähdenlentoja tai täysikuuta. Minä vuonna se Sputnik aukaisi avaruuteen uuden ikkunan?

Ikkunoiden valot sammuvat vähitellen. Ei näy edes joulu… eikun kaamosvaloja – lukuun ottamatta yksiä hillittyjä valoja ja toisia neonvihreitä, kuin lauma minizombieita tai eko-hattivatteja. Kaupunki sykkii myöhäisen arki-illan lepopulssilla. Missä ovat draamat ja tarinat? Missä ovat eloisat joukot ja traagiset tapahtumat? Sentään yksinäinen ambulanssi rikkoo arki-illan rauhan (pyhäillan rauha olisi runollisempi).

Mutta – mitä vikaa on tällaisessa pysähtyneessä arki-iltahetkessä? Niin, puuttuuko tästä nyt jotain? Itse asiassahan tämä on harvinaista herkkua, ruhtinaallinen tuokio. Ilman suorittamista, lähtemistä, tulemista – vain olemista. Itse asiassahan tällaisesta voisi joutua maksaa sievoisen summan menemällä syrjäiseen lomakeskukseen tai kylpylään, vaikkapa Lappiin, Viroon tai Malesiaan.

Tänne ei kuulu edes musiikki, joka soi sisällä, hiljaa. Autojen renkaiden suhina on kuin ajatusten lentoääni sarjakuvissa. Vaikka eivät ne mihinkään lennä, nyt. Ei tässä. Kesäilmassa tähän voisi torkahtaakin, mutta ei nyt. Ei ole sen aika, vielä. Ei kesän, ei unen.

Mistähän johtuu, että tällaisia tavallisia arkisia hetkiä pidetään sellaisina? Tavallisina, arkisina. Pörssimarkkinoilla tylsyyttä pidetään tavoiteltavana arvona, takeena arvosta. Jospa sijoittaisikin tähän, tavalliseen?

Lokakuu.

Minä en usko kuukausiin,

Ne ovat järjestyksessä.

Minä sanon lokakuu, kun alan painaa mieleni tanaan

päin marraskuuta, jota kestää neljätoista viikkoa.

Sitä melkein ehtii ruveta uskomaan siihen. …

(Tuomas Anhava, ”Lokakuu, 2” Parnasso 7/1966, s. 325)

Kuortin kuva 21.11.2013

*

11.11.2013

Hienoa olla sisäsiisti

Helmi Järviluoma

Jokin vuosi sitten kuuntelin äänimaisemaseminaarissa säveltäjä Pierre Mariétanin – Boulez’n ja Stockhausenin oppilaan – esitelmää. Mariétan oli cagelaisittain ensin kirjoittanut esitelmänsä ja sitten saksinut sen palasiksi. Palaset hän oli laittanut eteensä hattuun, josta niitä nosteli, luki sattumanvaraisessa järjestyksessä. Kyseessä oli selvästi kokeellinen esitelmä.

Muutama viikko sitten ryöpsähti vanha tuttu keskustelu kirjavuoden laadusta. Uskallusta, kokeellisuutta penätään. Riitta Kylänpää moitti Suomen Kuvalehden artikkelissa (SK 25.10.2013) keskustelua kotimaisesta kirjallisuudesta hymistelyksi otsikolla ”Romaani sairastaa. Yhdeksän syytä, miksi kotimainen proosa ei innosta”. Lehden kannessa on provosoivasti kuva vessapaperirullasta ja sanat ”Tyhjää tekstiä”. Antti Majander kertoi kirjamessuaamuna Helsingin Sanomissa (HS 26.10.2013), että ”vessapaperi sai häädön” Otavan ständiltä. Kolumnisti Elina Hirvonen taas piti Kylänpään artikkelia asiallisena keskustelunavauksena ja arveli, etteivät kirjailijat ole lapsia, he kyllä kestävät (HS 30.10.2013).

Jatketaan siis keskustelua. Nostan esiin Kylänpään yhdeksän kohdan vikaluettelosta numeron viisi, jossa kerrotaan miksi kirjoittajakoulutus on tehnyt karhunpalveluksen kotimaiselle proosalle. Selvää on, etteivät kirjoittajaoppia saaneet Kylänpään jutussa haastateltujen mukaan ole tarpeeksi kokeellisia, koululaisille on tyypillistä ”sisäsiisti koulutyyli”. Minulle on päivänselvää, että kirjoittajakoulutuksessa tehdään nyt paljolti sitä työtä, joka aiemmin tehtiin kustantamoissa. Kustannustoimittajia on vähennetty ja jäljelle jääneet ovat läkähtyä työhön. Kirjojen työläs ja pitkäpiimäinen kehittäminen ja toimittaminen on usein ulkoistettu.

Ensimmäisen proosateokseni eli ruutupaperivihkoon kirjoitetun, kiiltokuvin varustetun kirjasen ”Hieno kissa Hes-hieno” maailmaan tulosta ehti valua Niva-joessa vettä 46 vuoden ajan ennen kuin hain ja pääsin ammattimaiseen kirjoittajakoulutukseen. Alkukeväällä kolme itäsuomalaista taidetoimikuntaa haki käsikirjoituksia lääninkirjailija Marjo Heiskasen vetämälle ITU-stipendikurssille. (Huom! Ei mestarikurssille, mikä on hyvä – mestareita minusta ovat olleet opettajat, kirjailijat, ei meistä vuodessa mestareita ole tullut.) Kurssille haki lähes 70 osallistujaa, seitsemän valittiin.

Onko meidät sitten puristettu samaan piparkakkumuottiin? Ei todellakaan. Olemme saaneet intensiivistä ja monipuolista koulutusta, pitkän viikonlopun ajan kerran kuussa. Meitä ovat ohjanneet toinen toistaan paneutuvammin kirjailijat, joille kirjoittamisen opettaminen tai kustantamojen editorina toimiminen on jo pitkään ollut monisärmäisen identiteetin yksi puoli: Jyrki Kiiskinen, Taija Tuominen, Jouni Tossavainen, Riikka Pelo, Päivi Haanpää. Meille on annettu eväitä, kirpakoita mausteita ja runsaasti valinnanvaraa oman äänen kehittämiseen.

Siitä kokeellisuudesta vielä. Toki meidän kaikkien itulaistenkin on sitten joskus liityttävä Mahdollisen kirjallisuuden seuraan. Sitä ennen menen kuitenkin – ja tulkaa tekin – kuuntelemaan lauantaina 16.11. kello 10 (Helsingin yliopiston päärakennuksen auditorioon XII) musiikkitieteen väitöstä. Tanja Tiekson väitöskirja Todellista musiikkia – kokeellisuuden idea musiikin avantgardemanifesteissa (ks. http://www.poesia.fi/todellista-musiikkia/) ruoditaan perinpohjin, filosofi Antti Salminen kun on vastaväittäjänä. Tiekson kirjassa, joka minulla oli onni esitarkastajana lukea jo etukäteen, on hykerryttävän kiinnostavaa keskustelua ’kokeellisuudesta’, taiteesta, arkipäiväisyydestä. Herbert Marcusen anti-taidejyrähdykset elähdyttivät, ja pidin kovasti Benjamin Piekutinin ideasta, jonka mukaan kokeellisuus tarkoittaa tavallisen ja ihmetystä herättävän tiivistymää. Sitä kohti me itulaisetkin menemme, sillä meidän jokaisen tulkinta todellisuudesta on ainoalaatuinen.

*

29.10.2013

Unessa uinuva eettisyys

Anu Valtonen

Uni ja nukkuminen ovat siirtyneet makuukamarin pimennosta julkisuuden valokeilaan. Sekä mediassa että akateemisella kentällä käytävässä keskustelussa uni ja nukkuminen kytketään lähes automaattisesti oppimiseen ja terveyteen. Otsikoihin ja lausahduksiin kuten ”nukkumalla neroksi” ja ”unettomuus on vaara terveydelle” törmää tuon tuosta. Myös tulevaisuutta luotaavat skenaariot sekä unen ja nukkumisen ympärille syntynyt teknologiavetoinen tuote- ja palveluvalikko korostavat juuri tätä puolta. Niiden viesti on: mittaamalla untasi vaikkapa sleeptrackereilla voit hallita ja tehostaa itseäsi − nukkua paremmin, oppia paremmin, olla terveempi ja tehokkaampi yksilö. Onko kuitenkaan yksilön oppimisen ja terveyden boostaaminen se kaikkein tärkein asia yhteiskunnassamme? Vai kenties se, miten osaamme olla toistemme kanssa. Ehkäpä uni ja nukkuminen yhtenä maailmassa olemisen perustavana tapana voisivat opettaa meille jotain juuri tästä: yhdessä olemisesta.

Feministifilosofi Rosalyn Diprose palauttaa etiikan alkuperän ihmisten väliseen ruumiilliseen kohtaamiseen. Hän näkee etiikan vieraanvaraisuuden muotona, johon sisältyy vastuu toista ihmistä kohtaan. Etiikassa ei näin ollen ole kyse eettisistä koodistoista, vaan arkipäiväisistä ruumiillisista ja affektiivisista kohtaamisista, joille sosiaaliset suhteet ja yhteisöt perustuvat. Näissä kohtaamisissa on kyse myös toiseuden, vierauden ja erilaisuuden kohtaamisista. Tästä on kyse myös nukkumisessa.

Laajasti ottaen länsimaisessa narratiivissa, ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa, nukkuva ruumis asettuu ’toiseksi’, onhan päärooli annettu valvovalle ruumiille. Arjen tasolla kohtaamme kuitenkin nukkuvia ruumiita eri tilanteissa ja eri tilanteet herättävät erilaisia affekteja. Kenties tunnen lämpöä kohdatessani nukkuvan lapsen, ihailua katsoessani nukkuvaa rakastettua, hämmennystä kääntäessäni katseen pois puistonpenkillä nukkuvasta ihmisestä, ärsytystä tuntiessani vieraan olkapään painautuvan lentokoneessa itseäni vasten, ja turhautumista nähdessäni yleisön nuokkuvan luentosalissa. Yhteistä näille tilanteille on, että ymmärrän tuon toisen ruumiin olevan yhtä aikaa läsnä ja poissa; ruumis on siinä mutta erityisessä olemisen tilassa, unessa, joka meille näyttäytyy toisena ja vieraana, kenties pelottavana. Myös itselle. Kun olen kulttuurintutkijana harjaantunut olemaan sensitiivinen erilaisille ruumiillisille eroille ja eroavuuksille, ja niihin nivoutuviin eettisiin kysymyksiin, tässäpä yksi lisää.

Nukkuva ruumis on myös haavoittuvimmillaan. Nukahtaja on tavallaan osoittanut luottamuslauseen uskaltaessaan nukahtaa. Tämä tulee esiin etenkin silloin, kun nukutaan vieraan kanssa, vieraassa jaetussa paikassa. Tällainen sinällään harvinaistunut nukkumisen käytäntö on läsnä Lapin erämaakämpillä, jossa nukkujan tulee luottaa vieressä nukkujaan ja antautua unten maille hänen kanssaan ja ehkä konkreettisestikin häntä vasten. Erämaakämpät tarjoavatkin oivan kulttuurisen unietiikkalaboratorion. Mitä tapahtuu, kun kaksi vierasta ihmistä kohtaavat ja asettuvat vierekkäin nukkumaan − käynnistyvätkö vihan vai vieraanvaraisuuden tunteet ja käytännöt? Kadut ja porttikongit toki toimivat samalla tavoin. Ne kutsuvat kysymään, kenellä on oikeus nukkua sisätiloissa. Ja unien maailma on omanlainen eettisten kohtaamisten maailma: miten niissä toimimmekaan toisiamme kohtaan?

*

23.9.2013

Alkoholikulttuurista

Jyrki Korpua

Kummastuksella olen katsonut, kuunnellut ja ihmetellyt virinnyttä keskustelua alkoholikulttuuristamme. Äänensävyt ovat jännitteisiä ja holhousmentaliteetti hallitsee, mutta miksi? Minusta tätä on vaikea ymmärtää. Mitä vikaa on ”perisuomalaisessa” (saati kristillisessä) alkoholikulttuurissa? Teuvo Peltoniemen toimittama tuore teos Pääasiana alkoholi: Käyttö, haitat, hoito, politiikka nyt ja 2040 (2013) käsittelee ja purkaa Suomessa pitkään eläneitä alkoholiin liittyviä uskomuksia. Teos osoittaa, että suomalainen viinapää on myytti muiden kansallisten myyttiemme joukossa. Lisäksi suomalaiset juovat saman verran kuin eurooppalaiset keskimäärin ja humalahakuisuudessakin olemme hyvin lähellä keskiarvoa.

En lähde pohtimaan alkoholikulttuurimme ”hyviä” ja ”huonoja” puolia erinäisten psykologisten tai sosiaalisten seikkojen, saati sitten rikostilastojen, häiriökäyttäytymisten määrän tai ongelmien ja niiden ratkaisujen kautta, vaan lukemalla kirjallista aineistosta Raamatusta Martti (Martin) Lutheriin. Suomalaisen kulttuurin perustahan lepää sekä kristillisessä vaikutuksessa että kansanperinteessämme, sillä jo ”kalevalaiseen” aikaan peijaisissa juotiin ja humalluttiin.

Mitä sitten Raamattu sanoo juomisesta? Paljon. Yleinen henki ei missään nimessä ole juomista vastaan, mutta kohtuuta toki toivotaan. Vanhan testamentin sankarit Nooasta alkaen humaltuvat mielellään. Psalmissa 104 (jae 15) kutsutaan viiniä ”ihmisen iloksi”, ja suuresti ihailemani Saarnaajan kirja (8:15, myös 2:24 & 3:13) toteaa, ettei ”ihmisellä ei ole auringon alla muuta onnea kuin syödä ja juoda ja iloita”.

Uuden testamentin puolella ns. deuteropaavalilaisissa kirjeissä sama henki jatkuu: 1. kirjeessä Timoteukselle (5:23) kirjoittaja ohjaa käyttämään viiniä lääkkeenomaisesti: ”Älä enää juo pelkkää vettä, vaan käytä vatsasi ja toistuvien vaivojesi vuoksi vähän viiniäkin”. Kuuluisa lainaus deuteropaavalilaisesta Efesolaiskirjeestä (5:18) on varovaisempi lausuessaan: ”Älkää juopuko viinistä, sillä siitä seuraa rietas meno –”. Autenttisemmassakin Paavalin kirjeessä (1.Kor 6:12) vaatimus kohtuuteen näkyy, sillä hän kirjoittaa: ”Kaikki on minulle luvallista – mutta kaikki ei ole hyödyksi. Kaikki on minulle luvallista – mutta en saa antaa minkään hallita itseäni”.

Toki joidenkin negatiivinen asenne juomiseen ja syömiseen näkyi myös kaksi tuhatta vuotta sitten, sillä evankeliumeiden mukaan Jeesusta itseään kritisoitiin tällaisesta käytöksestä. Matteuksen evankeliumissa (11:19) kirjoitetaan, kuinka ”Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo, ja ihmiset sanovat: Mikä syömäri ja juomari, publikaanien ja muiden syntisten ystävä!” Jeesuksen juomisen ja syömisen lisäksi arvostelijoita ärsytti siis hänen tapansa kaveerata yhteiskunnan ”heikomman aineksen” kanssa. Jeesus ei tällaista seuraa vierastanut. Kaanan häissäkin (Joh.2:10) ”juovutaan” kenenkään paheksumatta. Luukkaan evankeliumissa (21:34-35) Jeesus toki toivoo ihmiseltä järkevyyttä elämään: ”Pitäkää varanne etteivät juopottelu ja päihtymys tai jokapäiväisen elämän huolet turruta teitä –.”

Vanha suomalainen sananlasku toteaa, että ”viina on viisasten juoma”. Näin uskoi Martti Lutherkin, joka sitaattikirjojen usein lainaamassa lauseessa on todennut, että ”joka ei rakasta viiniä, laulua ja naisia, pysyy typeränä koko elämänsä ajan.” Luther oli perinteiseen saksalaiseen tyyliin kuitenkin enemmän oluen kuin viinin ystäviä, kuten Jaakko Heinimäki ja Jari Jolkkonen huomauttavat teoksessaan Luterilaisuuden ABC (2008) omistaessaan luvun Lutherin olutmieltymykselle. Lutherin filosofiassa ja teologiassa oluella on merkittävä osa, ja hän muun muassa toteaa, että kun ”minä saarnaan, minä saarnaan niin, että seitsenvuotias lapsikin ymmärtää. Mutta kun minä ja maisteri Melanchthon juomme kellarissa olutta ja keskustelemme teologiasta, ihmettelee Jumala taivaassakin tätä oppineisuutta.”

Luther, ehkäpä puolileikillään, näki humaltumisen jopa tienä taivaaseen: pöytäpuheessaan Lutherin kerrotaan lausuneen (vapaasti kääntämänäni), että ”ken olutta juo, nukahtaa nopeasti.Kuka taas nukkuu pitkään, ei tee syntiä. Ja kuka ei tee syntiä, pääsee taivaaseen. Siis: juokaamme olutta”. Ehkäpä nykyäänkin oluen juojien tulisi muistaa nukkua riittävästi?

Vertaapa Luther katolista kirkkoakin oluen vaahtoon, joka “vähän aikaa kukkoilee, mutta sitten katoaa, ilman että kukaan jää sitä kaipaamaan.” Nykyään Lutherin kotikaupungissa Wittenbergissä myydään Luther-oluita joita mainostetaan muun muassa lauseella ”Tuoppi olutta Perkeleen pilkaksi”. Heinimäen ja Jolkkosen mukaan Luther oli sitä mieltä, että jos ”alakuloa ja muita Perkeleen — kiusauksia ei pysty vastustamaan rukouksella ja paastolla, kannattaa etsiytyä musiikin, ystävien ja hyvän oluen äärelle.” Aamen!

Espanjalainen kirjailija ja 1800-luvun lopulla Suomessakin vaikuttanut diplomaatti Angel Canivet kertoo vuonna 1905 postuumisti julkaistussa teoksessaan Suomalaiskirjeitä (Cartas finlandesas) viisaasti ja mieltäni lämmittävästi suomalaisten ”kansanomaisista ajanvietteistä”. Canivet kirjoittaa, että mikäli ”Suomen hallitusvalta haluaisi tehdä hallitsemansa kansan täysin onnelliseksi, sen ei tarvitsisi paljonkaan vaivata päätään: ei tarvitsisi muuta kuin tehdä alkoholijuomien kauppa vapaaksi. Rajoituksillaan hallitus leikkaa jatkuvasti siivet näiltä rauhallisilta ihmisiltä, jotka eivät pyydä muuta kuin saada tehdä kovasti työtä päivällä ja unohtaa yöllä vaivansa jonkin väkevän ja nopeasti päihdyttävän juoman avulla.” Toisaalta Canivet toteaa, että hallitus ei lopulta kykene suomalaisen alkoholin himoa kellistämään, sillä suomalainen ”on hyvin kekseliäs, loputtoman kärsivällinen ja ennen kaikkea hyvin taitava soveltamaan käytäntöön” keinoja alkoholin saamiseksi.

Mitä nämä kaikki lainaukset meille sitten kertovat? Toki voisi yleistää, että sekä juutalais-kristillinen että suomalainen historiallinen tausta-aineisto on suurelta osalta suvaitsevaista, samoin toki tekstit antiikista tai keskiajalta. Kuitenkin, Suomessa ilmapiiri on 1800-luvun alkupuolelta saakka ollut negatiivisesti latautunut ja kieltävä huolimatta siitä, että ongelmakäyttö on tilastoidustikin (ainakin nykyään) vain pienen vähemmistön aiheuttamaa.

Nykypäivän suomalaisen alkoholikulttuurin suhteen ensimmäisen ja tärkeimmän kysymyksen voisi kysyä vaikkapa Tuula Valkaman lyriikan sanoin: ”Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan?” Suomalaisen ruohonjuuritason alkoholikulttuurin tapauksessa muutos näyttää olevan ehdottomasti parempaan suuntaan. Yleisen ilmapiirin ja asenteiden suhteen voidaankin olla sitten täysin toista mieltä. Raamatun kirjoittajat ja Luther ainakin sallivat juomisen.

 *

10.9.2013

Rahaa ja rauhaa

Tuija Saresma

Nokian puhelintoiminnan myymistä on paheksuttu laajalti. Mutta hei: kun tehdään bisnestä, ei muilla arvoilla ole merkitystä kuin osakkeiden.

Talouden mittareilla yliopistoilla menee hyvin. Niille kertyi ylijäämää sata miljoonaa euroa, uutisoi Helsingin Sanomat 7.9. Tulevaisuuteen varaudutaan kuitenkin säästöohjelmin ja tehostamistoimin, lehti kertoo.

Liikemaailman toimintatavat eroavat joogasta. Siinä ei kilpailla eikä tahkota tulosta. Asanat tehdään kiireettömästi ja mieluiten silmät kiinni, omia tuntemuksia kuunnellen ja kunnioittaen. On lupa ”vain olla”, kuten joogaohjaaja toistuvasti muistuttaa. Jokainen työskentelee itseensä keskittyen. Silti ohjaajan rauhallinen opastus ja ryhmän intensiivinen läsnäolo saavat aikaan flow’n, jota ei yksin joogatessa saavuta.

Yliopisto toimii yhä enemmän liikemaailman logiikalla. Tärkeää on silti myös pakoton, syventynyt yhdessä tekeminen. Yliopiston kaksi päätehtävää ovat tutkia ja opettaa. Niistä kunnialla suoriutuminen edellyttää rahaa, mutta myös rauhaa.

Nyky-yliopistossa talouden merkitys ylikorostuu. Rahoituksen hankkimisesta on tullut professorien ja lehtorien tärkein tehtävä. On hankittava yhä uusia projekteja, tuotteistettava tutkintoja, perustettava huippuyksiköitä. Rahoitushakemuksia on tehtailtava säätiöille, Suomen Akatemialle, Tekesille, European Research Councilille – mieluiten vuosittain. Tutkimushankkeita polkaistaan käyntiin sitä mukaa kun rahoitushakuja avautuu.

Parhaat hankkeet syntyvät kuitenkin hitaasti: lukemisesta, ajattelusta, ympäröivän yhteiskunnan havainnoinnista. Verkkaisista ajatuskuluista ja polveilevista keskusteluista. Onnistuneet tutkimushankkeet edellyttävät omaperäistä ideaa ja toimivaa tutkijatiimiä, joka rakentuu ehkä vuosien aikana syntyneiden verkostojen pohjalta. Uutta luovia hankkeita ei synny ilman toimintakulttuuria, jossa ihmisillä on aikaa lukea, kuunnella kollegoita ja seurata naapurihuoneessa istuvien työkaverien tutkimusta, vaihtaa kokemuksia kuulluista luennoista ja käydyistä konferensseista. Syödä pitkiä lounaita, lorvia välillä käytävissä juttelemassa.

Keskustelua on käytetty yliopistossa antiikin ajoista asti menestyksekkäästi myös opetuksessa. Nykyisin on niin kiire kehittää opetusta, tuotteistaa tutkintoja, myydä koulutusosaamista, että hyväksi havaittu opetusmuoto unohtuu. Koulutusviennillä tehdään maailmalla jo miljardikauppaa, ja tästä haluamme osille. Maailman kärkiyliopistojen mallia seuraten haaveilemme verkkokursseista, joilla opiskelijat katselevat omilta koneiltaan huippututkijoiden videoluentoja ja opintosuorituksia sataa minimikustannuksilla. Innostavinkaan verkkoluento ei kuitenkaan voi korvata hyvää seminaarikeskustelua, jossa luottamuksen ja pakottomuuden ilmapiiri inspiroi ja haastaa jokaisen oppijan.

Pelkkä raha ei riitä, tarvitaan myös rauhaa. Laskemisen, mittaamisen, säästämisen ja tehostamisen rinnalla täytyy keskittyä välillä sisältöihin. Hyvän tutkimuksen tekeminen vaatii aikaa. Uraauurtava tutkimus tuottaa yhteiskunnallisesti merkittäviä tuloksia, joita ei voi arvioida kvartaaleissa. Hyvää opetustakaan ei voi mitata suoritettujen opintoviikkojen määrällä tai opintoviikkoa kohden käytetyillä resursseilla. Hyvä opetus saa oppijat ajattelemaan itse, ja se on pitkä prosessi.

*

27.8.2013

Vallankumous kalenteriin!

Joel Kuortti

Uusi lukuvuosi on alkanut ja alkamassa kouluissa, yliopistoissa ja muissa opinahjoissa. Kesä on ladattu akkuja, levätty laakereilla, hankittu virikkeitä tai kesäterää, pohdittu uusia haasteita ja yritetty unohtaa entisiä. Samaan aikaan, kun aloitamme uutta vuotta, teemme toimintasuunnitelmia, jotka alkavat kesken lukuvuoden – kalenterivuoden alusta.

Mitä jos lukuvuosi alkaisikin tammikuussa? Tällöin voitaisiin (ehkä) nivoa yhteen kalendaariset ja toiminnalliset suunnitelmat, joita meiltä edellyttävät erilaiset tahot: valtio, työnantaja, koulutusjärjestelmä ja niin edelleen. Vältettäisiin ehkä keinotekoisia kiireitä, kun vuodenvaihteessa, kesken lukuvuoden pitää tehdä yhteenvetoja toiminnasta.

Kulttuurisesti määrittyneet käsitykset ohjaavat ajatteluamme, toimintaamme ja tuntemuksiamme. Tämä koskee myös aikakäsityksiä. Keskustelu pyhätyön merkityksestä (ja hinnasta) ei olisi mielekästä, ellei olisi kulttuurisesti merkittyä ’pyhää’, jonka loukkaamattomuuden vuoksi siitä joutuu maksamaan korkeampaa hintaa.

Myös kesällä on kulttuurisia, agraariyhteiskunnan myötä rakentuneita merkityksiä. Niin oppijat kuin opettajat oli aikanaan syytä vapauttaa sivistysvelvoitteistaan, koska tuotannollisista syistä tarvittiin paimenia katraille, lypsäjiä lypsäville, työvoimaa pihoille, pelloille ja puutarhoihin. Kesän pyhyydestä olemme saaneet merkkejä, kun on otettu esiin kesälukukauden ajatus. Ja vaikka maatalous ei enää juurikaan tarjoa työtilaisuuksia merkitsee kesäisin viriävä toimeliaisuus – matkailu, rakentaminen, viihde – edelleen kysynnän lisääntymistä satunnaiselle työvoimalle.

Mutta mitä jos tosiaan tulisi vallankumous kalenteriin ja lukuvuosi alkaisi tammikuussa? Olisi kenties mahdollista jaksottaa työtä niin, ettei ainoaksi lomakaudeksi jäisi kesä. Pitkä talvi voisi taittua uudella tavalla, valo ja voimat voisivat jakaantua tasaisemmin.

Historialliset vallankumouskalenterit – Ranskan suuren vallankumouksen 10-päiväinen tasavaltalaiskalenteri tai Neuvostoliiton 5- ja myöhemmin 6-päiväinen kalenteri – eivät ehkä lupaa hyvää kalenterivallankumoukselle, sillä ne jäivät lyhytaikaisiksi. Mikäli muutoksen tarkoituksena olisi vain työtehon tai tuottavuuden parantaminen, ei sellaiselle voisi ennustaa pitkää ikää. Mutta entä jos tuloksena olisikin elämän laadun ja hallinnan koheneminen? Olisiko silloin mahdollisuuksia kulttuuriselle muutokselle?

Hyvää uutta ja vanhaa vuotta!

*

6.8.2013

Muisti ja liikkuvat pilvet

Helmi Järviluoma

Vierailin Tukholmassa asuvassa perheessä, jonka isoäiti on syntynyt Pakistanissa. Edellisenä päivänä asuntoa oli siivottu.”Äiti, miksi sinä säilytät kaikkia noita ceedeitä?” nuori perheenisä oli kysynyt. Kaikki CD-levyt oli heitetty jätelavalle.

Isoäiti ihmetteli itsekin: miksi hän äänilevyjä säilytti? Kaikki musiikkihan kulkee muistitikuilla, sitä löytyy uudelta isolta kovalevytallentimelta, Youtubesta ja Saavn-palvelusta. Viimeksi mainittua ylirajainen perhe kutsui ’Pakistanin Youtubeksi’, sillä sieltä voi ladata ja kuunnella erityisesti aasialaista musiikkia. Palvelu muistuttaa Spotifyta ja se on läheisesti linkitetty Facebookiin.

Nyt kesäisen hyllynsiivousvimman aikoihin minusta ei tunnu aivan mahdottomalta ajatukselta luopua muutamasta hämärästä hyllyyn päätyneestä CD stä. Mutta ettäkö myisin kirpputorilla vuonna 1977 kihlatulta saadun Leonard Cohen -vinyylin? Se olisi jo pyhäinhäväistystä.

Pakistanilaisperheen poika, joka kannusti äitiään hävittämään levyt, myönsi että teknologia on kaksiteräinen miekka. Toisaalta sen ansiosta perheenjäsenet, jotka elävät paitsi eri kaupungeissa myös eri maanosissa, voivat viestittää toisilleen ennenkuulumattoman helposti ja halvalla.

Toisaalta mies tuntee nostalgiaa vanhoja aikoja kohtaan. Nuorena hänestä oli äärimmäisen jännittävää seurata Top 40 -ohjelmaa televisiosta. Kun voittaja selvisi, hän meni musiikkikauppaan ja osti äänilevyn, etenkin, jos se oli hiphoppia. “Nyt kun kaikki on heti saatavilla, mikään ei tuota enää hupia”, hän toteaa. Samaan aikaan – ja tämä on tyypillinen myönteisen, pohtivan nostalgian piirre – poika tietää, ettei menneisyyteen ole mahdollista palata.

José van Dijck on todennut, että musiikinkuuntelun välineet paljolti mahdollistavat musiikilliset muistot; niistä tulee osa muistamiskokemusta.  Minun Spotify-muistini ja pakistanilaisen perheen musiikilliset muistot mahdollistuvat nykyisin pilvipalvelujen kautta. Pilvi-termin keksijää on pakko onnitella. Termi on saanut nimensä pilven muotoisesta graafisesta esitystavasta, jolla verkkopalveluiden ja välineiden suhteet yleensä esitetään.

Suurelle osasta meistä pilvi tuo mieleen iloisen huolettomuuden. Valokuvamme, Facebook-tarinamme, Twitter-viestimme ja musiikkimuistomme löytyvät kuin jumalan kämmeneltä yhdellä sormen sipaisulla. Uskomme pilvien liikkumattomuuteen ja riippumattomuuteen ajasta ja paikasta, vaikka niiden vankkumattomuus on kaikkea muuta kuin selviö. Konkreettisten muistoesineiden huvettua ympäriltämme meitä lohduttanee Haminan palon jälkeen Andreas Huyssenin kommentti, jonka mukaan eron tekeminen « todellisen » ja virtuaalisen muistin välille on hölmöläisen hommaa, sillä kaikki muistettu on jo itsessään virtuaalista.

*

20.6.2013

Improvisoitua juhannusta!

Anu Kantola

Elokuvaohjaaja Francis Ford Coppola kertoi kerran haastattelussa miten Ilmestyskirja. Nyt -elokuva syntyi. Coppola oli hankkinut suurtuotantoon rahoituksen ja raahannut ison kaluston viidakkoon kuvaamaan Vietnamin sotaa. Ainoa asia, joka ei ollut valmis, oli käsikirjoitus. Joka ilta kuvausten jälkeen Coppola vetäytyi telttaansa ja kirjoitti seuraavan päivän kohtaukset.

Coppola jäi pyörimään mieleeni, koska tarina poikkesi niin paljon siitä, mitä olin kuvitellut suurelokuvan ohjauksesta. Kuvittelin, että tuotanto on mietittävä huolellisesti läpi ja käsikirjoitus on ensimmäinen asia, jonka avulla elokuvan tuotanto käynnistetään ja rahoitus hankitaan.

Sitten luin antropologi Tim Ingoldia, joka väittää, että improvisoimme kaiken aikaa. Missä tahansa työssä, joka ei ole mekaanista vanhan toistoa, tekijän täytyy koko ajan keksiä uusia ratkaisuja. Luovuus ei ole tavallisesta elämästä erillinen huippuhetki, vaan improvisoimme hetkestä toiseen kun kohtaamme erilaisia tilanteita. Coppola oli ehkä vienyt tämän ajatuksen yhteen ääripäähänsä.

Omaa työtäni hallitsee yksi seikka: jatkuva sähläys. Parhaat projektit ovat saaneet alkunsa jälkeenpäin onnekkaiksi osoittautuneiden sattumusten kautta. Aikaa ajattelemiseen ei ole eikä rauhaakaan: kaikenlaiset häiriötekijät tunkevat väliin, vievät aikaa ja ajatuksia. Usein ratkaisut syntyvät pakon edessä, kun vaan deadline tulee eteen ja on vain keksittävä jotakin.

Tämä todellisuus on kaukana siitä yksin ja hiljaisuudessa ajatuksiinsa uppoutuneesta renessanssinerosta, jota olen pitänyt luovan työn ihannekuvana. Olen myös jatkuvasti tuntenut huonoa omaa tuntoa siitä, että en tuohon ihanteeseen yllä.

Nyt voin kutsua sähläystäni improvisoinniksi. Improvisointi ei ole yksinäistä puurtamista myöskään siksi, että se on reagoimista maailmaan. Teatterissa improvisoivat näyttelijät reagoivat toisiinsa ja kehittävät sen kautta uutta tekstiä. Jazzissa soittajat reagoivat toisiinsa improvisoidessaan ja rakentavat yhteisen kokonaisuuden. Myös tieteen pohjana oleva sokraattinen dialogi on improvisointia: ajatukset kehkeytyvät kun niitä pallotetaan toisiaan vastaan.

Usein myös siellä, missä kuvittelemme asioiden etevän vakaasti ja järjestelmällisesti, on paljon improvisointia. Hyvä esimerkki on käsityöläisen kädenjälki. Sosiologi Richard Sennett kirjoittaa kirjassaan käsityöläisyydestä, että sen tärkeä tunnusmerkki on improvisointi. Parhaat käsityöläiset eivät ole tietyn taidon hallitsijoita – sen sijaan he saattavat olla parhaita ja kekseliäimpiä improvisoijia. Ratkaisut löytyvät työn edetessä ja taitava tekijä pystyy hakemaan uusia ja luovia ratkaisuja samalla kun työ etenee.

Mutta myös minusta tuntui kuin olisi saanut pienen synninpäästön. Improvisointi ehkä myös vähän muuttaa sitä, miten ymmärrän työni tavoitteet. Usein käytämme paljon aikaa ja vaivaa siihen, että yritämme siivota inspiroinnin pois silmistä. Teemme yhä yksityiskohtaisempia ja tarkempia tutkimussuunnitelmia. Perustamme yhden asian professuureja, joiden ala on yhä tarkemmin rajattu ja jotka pyrkivät nostamaan jotakin tiettyä ilmiötä ja hakemaan sille arvostusta. Kehitämme metodeja, jotka poistavat kaiken epäselvän ja -varman. Kannamme huolta siitä, että vain alan oikeat asiantuntijat saavat puhua siitä ja kohottelemme kulmia diletanteille, jotka tulevat tontillemme. Annamme kuvan siitä, että tutkimus on systemaattinen järjestelmä, jossa erityislahjakkaat yksilöt kehittelevät yksin ainutlaatuisia isoja ajatuksia.

Tällä kaikki voi vaikuttaa siihen, mitä saamme aikaiseksi. Jos onnistumme siivoamaan improvisoinnin pois työstämme, siivoamme siitä myös kaiken uuden, jännittävän ja ennalta arvaamattoman. Työstämme tulee toisteista, kapeutuvaa ja ennakoitavaa. Eli ei kun improvisoimaan – aloitetaan vaikka juhannuksen vietosta.

*

4.6.2013

Kritiikki, missä piilet?

Jyrki Korpua

Olen jo pitkään ihmetellyt nykykulttuurimme arvostelujen kritiikittömyyttä ja myötämielisen hymistelyn ilmapiiriä. Journalismin kriittistä asennetta esimerkiksi kirjojen, elokuvan tai teatterin, musiikin ja tanssin kohdalla on usein turha toivoakaan. Populaareilla aloilla numeroarvostelut sijoittuvat miltei aina kategorioidensa yläpäihin. Kirja- tai elokuva-arvostelut taasen rakentuvat liiaksi juonenkuvauksista, tekijöiden esittelyistä tai korkeintaan epäolennaisista lisähuomioista. Mieleen tuleekin enemmän markinnointikoneistojen lehdistötiedotteet tai jopa puolituttujen esiin nostaminen kuin oikea kritiikki. Missä on gonzojournalismi esimerkiksi kirja- tai elokuva-arvosteluista?, kuten veljeni tuossa yksi päivä minulta kysyikin. Tai missä ovat nykypäivän Seppo Heikinheimot ja Jukka Kajavat?

Se onkin hyvä kysymys. Missä piilet kritiikki? Tai paremminkin: Mistä on kunnon arvostelut tehty? Asiantuntijoiden kritiikin rooli estetiikan historiassa on merkittävä. Jo vuosisatojen ajan taiteen- ja kulttuurialojen arvottaminen on ollut rakentavan kehityksen merkittävimpiä taustatekijöitä. Onko nykyinen talousnäkymysten hallitsema taidemaailma liian tiukasti kontrolloitua osatakseen sanoa mitään arvostelevaa oman alansa tekeleistä? Tanssikriitikko ja yliopistonlehtori Hanna Järvinen nosti kohun tanssitaiteen kritiikittömyydestä jo 2000-luvun alussa todetessaan, että harva uskaltaa kirjoittaa tanssista kritiikkiä, sillä piirit ovat alalla niin pienet. Sama sävy on noussut esiin keskustelussa nyt uudelleen 2010-luvulla, mutta vastaava tilanne pätee monella muullakin alalla Suomessa. Huolestuneena olen kuunnellut ystäväpiirissäni kuinka esimerkiksi kirja- tai levyarvostelun negatiivinen sävy saattaa vaikuttaa myöhempien arvostelukappaleiden saatavuuteen. Tässäkö on läpinäkyvän arvostelukulttuurimme nykytila?

Minä en halua kritiikissä lukea tai kuulla kuinka teoksen juonen kaaret risteytyvät loppukohtauksessa, tai kuinka teoksen kertojien yllättävä sukulaisuussuhde säväyttää keskivaiheessa, tai kuinka teos muistuttaa läheisesti tekijän edellistä työtä hyvässä ja pahassa. Tai miksi luen kymmentä perättäistä kolmen tai neljän tähden elokuva-arvostelua? Mitä sitten edes vaadin kritiikiltä?

Kritiikin tasoa on kutsuttu taiteen tason takeeksi. Kritiikki alun alkaen ”ratkaisi” ja ”erotti”. Nykyäänkin sen tulisi arvottaa, tulkita ja eritellä. Kärjistetysti jopa vanhoja kaanonrakenteita ylläpitävä kritiikki on mielestäni parempaa kuin mitään sanomaton esityksen juonenkuvaus. Provosoiden voisi sanoa, että hyvä kritiikki laittaa lukijan ajattelemaan omilla aivoillaan. Haluan lukea arvosteluja sekä niistä esityksistä, teoksista tai töistä joihin itse olen tutustunut tai joihin olen halukas tutustumaan. Arvostelun ei tarvitse olla kanssani samanmielinen, ei tietenkään, mutta haluan todellakin että se sanoo mielipiteensä rajusti ja kaunistelematta – jos siihen on tarvetta. Tai vaikkapa ironisesti, kuten aikoinaan Liken hassutteleva ja rajoja koetteleva slogan Stewart Homen teoksen takakannessa: ”V***n hyvä kirja – sopii kaikille”. Ja voin taata ettei varmasti sopinut! Eikä minkään arvottamisen tarvitsekaan sopia.

Kysymykseeni ”missä piilet kritiikki?” voidaan toki myös vastata. Todellinen ajatuksia herättävä kritiikki piilee nykyään siellä, mihin suuret lukijakunnat eivät valitettavasti tule katsoneeksi.

*

22.5.2013

Kirjaroviot ja mahdottoman mahdollisuus

Tuija Saresma

Kävelin taannoin Frankfurtissa, raatihuoneentorin aukiolla. Idyllisellä Römerillä on maahan kiinnitetty suuri metallikyltti, joka muistuttaa, että juuri sillä paikalla kansallissosialistiopiskelijat polttivat kaunokirjallisuutta ja tieteellisiä kirjoja toukokuussa 1933. Ajatus kirjarovioista Euroopassa vain kahdeksankymmentä vuotta sitten tuntuu mahdottomalta. Länsimaissahan ihannoidaan sananvapautta. Ja yliopistojen tehtävä on tuottaa ja vaalia tietoa, ei sensuroida sitä. Kuitenkin opiskelijat todella tuhosivat kirjoja, joita pitivät ideologisesti vääränlaisina.

Entä mitä tapahtuu juuri nyt, 2010-luvun Suomessa:

Jyväskylän kaupunginkirjastossa järjestetään keskustelutilaisuus äärioikeistolaista liikehdintää käsittelevästä kirjasta. Joukko pulloin ja puukoin aseistautuneita hyökkää tilaisuuteen sillä seurauksella, että keskustelutilaisuuteen osallistuneita joutuu sairaalahoitoon.

Rasismin tutkijoita uhkaillaan ja heitä vastaan hyökätään aggressiivisesti internetin keskustelufoorumeilla. Monet tutkijat eivät enää uskalla esiintyä julkisuudessa omalla nimellään. Heitä arveluttaa tutkia tärkeinä pitämiään aiheita. Jotkut ovat jopa vaihtaneet tutkimusaihettaan pelon takia.

Ei ole ihme, että tutkijat kaihtavat maalitauluksi asettumista. On toki inhimillistä, että he haluavat suojella itseään ja läheisiään loanheitolta ja väkivallan uhkalta. Mutta samalla kun itsesensuuri iskee, mahdottomalta tuntuva asia muuttuu todeksi silmiemme edessä. Tieteen autonomia katoaa, kun uhkailemalla ja pelkoa lietsomalla ohjaillaan sitä, mitä saa ja voi tutkia.

Tutkijat joutuvat koville kohdatessaan vihapuhetta ja raukkamaista anonyymia uhkailua. Toisinaan tuntuu, että yksityisyyden menettäminen, oman ja läheisten turvallisuuden vaarantamisesta puhumattakaan, on liian suuri uhri tieteen alttarille. Mutta epäilyksen hetkellä tulee mieleen: Jos useampi ihminen olisi vastustanut kansallissosialistien kirjarovioita, olisiko historia nyt toisenlainen?

Tutkijoiden uhkailu ja pilkkaaminen todistavat, että heidän tuottamansa tieto ei ole yhdentekevää. Yritykset rajoittaa tutkimuksen vapautta kielivät siitä, että tutkimus on joidenkin tahojen näkökulmasta pelottavaa, jopa vaarallista. Kenties siksi, että se paljastaa näiden tahojen toiminnasta tai ideologiasta jotakin, jonka ne mieluummin pitäisivät piilossa.

Kuuluisa saksalainen kirjailija Johan Wolfgang von Goethe (1742–1832) kirjoitti: ”In der Idee Leben heisst: Das Unmögliche so zu behandeln, als ob es möhlich wäre.” Vapaasti kääntäen: kaikkeen, myös mahdottomaan, on suhtauduttava niin kuin se olisi mahdollista. Frankfurtin Goethe-yliopisto on valinnut lauseen motokseen. Sen voi tulkita kahdella tavalla. Joko niin, että pahimpaankin on varauduttava, tai niin, että tieteen avulla parempi maailma on mahdollinen.

Ei siis unohdeta kirjarovioita. Eikä anneta vihalle periksi, vaan uskotaan tutkimuksen voimaan.

*

13.5.2013

Kulttuuri – valkoisen miehen keksintö

Helmi Järviluoma-Mäkelä

Vastikään näin Joensuun visuaalisen kulttuurin Viscult-festivaaleilla erinomaisen dokumenttielokuvan Unity through culture. Christian Suhrin ja Ton Otton filmi kertoi Papua-Uudessa-Guineassa sijaitsevasta Baluanin saaresta.

Aktiivinen kylänmies halusi houkutella saarelle turisteja eri puolilta maailmaa ja järjesti suurimman kulttuurifestivaalin, joka saarella oli koskaan nähty. Muutamat perinteiset päälliköt väittivät, ettei Baluanilla mitään kulttuuria ollut koskaan ollut; kulttuuri on valkoisen miehen keksintö, joka tuhoaa heidän vanhat traditionsa. Elokuvaa kuvaa kamppailua siitä, kuka saa määritellä Baluanin kulttuurin menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden.

Elokuva toi välittömästi mieleen sen, kuinka samantapaisiin asioihin itse törmäsin neljännesvuosisata sitten. Tein silloin tutkielmaa syntymäkotikuntani Ylivieskan musiikkikulttuurista vuosina 1900–1939. Tutkielmani nimeksi tuli ”Musiikki, liikkeet, hillikkeet”.

1900-luvun alkupuoli oli Suomessa kansanvalistuksellisten liikkeiden aikaa; liikkeiden yhtenä tarkoituksena oli ”sivilisoida”, valistaa kansaa. Halusin selvittää, mitä seudun omille paikallisille musisoimisen ja tanssin muodoille tapahtui joukkoliikkeiden rynnistyksen aikaan.

Haastattelin isoäitiäni perusteellisesti tehdessäni tutkielmaani. Talonpoikaiset sukujuuret omaava isoäitini ja hänen sukupolvensa, joka eli nuoruuttaan 1910-luvun loppupuolella ja 1920-luvun alussa, ei soveltanut käytännössä lainkaan sanaa tai käsitettä ’musiikki’, kun he puhuivat omasta laulamisestaan tai soittamisestaan. Hän ja hänen naapurinsa sanoivat minulle: ”siihen aikaan sitä musiikkia hyvin vähän kuuli”.

Olin kuitenkin jo oppinut, että 1920-luvulla Raudaskylässä laulettiin jatkuvasti työlauluja ja arkkiveisuja, veisattiin virsiä, kutsuttiin lehmiä, soitettiin viulua, kanteletta, mandoliineja ja harmonikkaa äärimmäisen taitavin tekniikoin sekä järjestettiin itse monenlaisia tansseja.

Ihmiset käsittivät musiikiksi vain niin sanottujen virallisten tahojen tarjoaman laulun ja soiton. Eli kirkkourkujen soitto oli musiikkia, samaten kuin harmonin soitto koulussa, kyläkoulun kuoron kuusiäänisesti laulama Suomen laulu, radiosta ja gramofonilevyiltä kuullut soitannot.

Antropologi Marshall Sahlins on tähdentänyt, että uudet keksinnöt ovat vanhan muunnosta, vanhan sopeuttamista uusiin tilanteisiin. Perinteiden keksimisen sijaan meidän pitäisi siis Sahlinsin mielestä puhua perinteen kekseliäisyydestä.

Antropologi Ton Otto on perustaltaan tästä asiasta Sahlinsin kanssa samaa mieltä. Hänen mielestään kollega on kuitenkin turhan sydämistynyt perinteen keksimisestä puhuville. Voimme siis toki hyväksyä Sahlinsin päätelmän, jonka mukaan ilman kulttuurista järjestystä ei ole historiaa eikä toimijuutta. Mutta Ton Oton mielestä on merkityksetöntä on puhua kulttuurisesta järjestyksestä ilman, että siihen sisällytetään ihmisten ymmärrys historiallisesta muutoksesta ja ymmärrys siitä, että ihmiset kykenevät tietoiseen toimintaan.

Juuri ennen vuotta 1920 isoäitini Martta näytteli pääroolin Minna Canthin näytelmässä Anna-Liisa, joka oli valmistettu Raudaskylän Rinteen nuorisoseurassa. Kiertokoulussa lukemaan oppinut nuori nainen kiersi maakuntaa menestyksellisesti Anna-Liisana.

Nuorisoseuraliikkeessä niin kuin monessa muussakin yhteiskunnallisessa liikkeessä kulttuuri ainakin jossakin määrin ajateltiin ”alueeksi”, joka tuotettiin työnjaollisesti (liikkeen johtajien tai eliitin parissa) ja ‘siirrettiin’ maalaisyhteisöihin.

Mutta kuinka sitten kävikään? Omat tutkimustulokseni olivat mielenkiintoisia. Yksi päähavaintoni oli, että kyläläiset eivät suinkaan luopuneet välittömästi omista, lauluistaan, soitoistaan ja tavoistaan. Sen sijaan uuden kulttuurin elementit niveltyivät luontevaksi osaksi vanhaa elämää ja musisointia. Aivan kuten elämämme kulttuuriset aspektit, jos niin niitä haluaa kutsua, tänäkin päivänä niveltyvät ja artikuloituvat koko ajan uusiksi, liikkuviksi ja siirtyviksi muodostelmiksi.

*

17.4.2013

Yhdessä nukkumisesta

Anu Valtonen

Suomen kielessä on kaunis sana: siskonpeti. Tämä lapsuudesta tuttu tapa jakaa peti ystävysten kesken, eli käytännössä laittaa lattialle patjoja vierekkäin ja pötkötellä ja kikatella aikansa ennen toisten kylkeen nukahtamista, on erityinen yhdessä olemisen tapa. Silloin jaetaan jotain intiimiä, roolitonta ja paljasta; jotain mihin valve ei anna mahdollisuutta. Siskonpeti sitoo yhteen vahvalla tavalla.

Yksilökeskeisessä unikulttuurissamme siskonpeti näyttäytyy helposti toisin nukkumisena.  Yhdessä nukkumisen autuus ja kauneus kun on varattu kahdelle parisuhteessa olevalle aikuiselle. Parisuhteessa on luvallista (ja oletettua) kokea toisen ihmisen ruumiin lämpö, hengityksen turvallinen rytmi, sekä nähdä se pörröinen ilme, kun toinen sylki poskella herätessä hetken ihmettelee, että missä minä oikein olen.

Yhdessä nukkumiseen liittyy myös kaihoisa ristiriita, sisältäähän se samanaikaisesti äärimmäisen läheisyyden ja yksinäisyyden. Kainalossa köllöttelevä toinen on liki, ja niin läsnä, lämpöä huokuvana ja hengittävänä, mutta sitten hän vaipuukin pois, unten maailmaan, sinne minne toinen ei pääse. Samassa sängyssä uneksitaan eri unia. Tästäkö nukkumisen kaksijakoisuudesta – siis siitä, että siinä ovat läsnä erilaiset maailmassa olemisen tilat – kenties johtuu, että jaetun sängyn lumo on erilainen kuin jaetun ruuan lumo. Se on monimuotoisempi, syvempi ja siksi menetyskin on kipeämpi. Kivusta, kun käsi ei tapaakaan vierestä ketään, laulaa Kaseva klassisesti: ”tyhjä vuotees vierelläin”.

Parisuhteen ulkopuolella kukin nukkukoon eristettynä muista, poissa toisten silmistä. Tämä sanoman sivilisaatio -prosessi toi tullessaan. Sanoma kirjoittautuu kulttuuriimme monin tavoin: talot rakennetaan siten, että nukkuminen tapahtuu eristetyissä makuuhuoneiksi nimetyissä tiloissa; yhdessä nukkumisen käytännöt, kuten perhepedit, moralisoidaan pois, ja lapset opastetaan pienestä pitäen nukkumaan yksin tai pehmolelujensa kanssa; unikapselit valtaavat mobiilin maailman tiloja, kuten lentokenttiä.

Vietämme siis kolmasosan elämästämme eristettyinä, ja sitten vasta valveilla alkaa sosiaalisuuden ja yhteisten siteiden luomisen aika – yhteisen ruokapöydän ympärillä, yhteisillä kauppareissuilla ja yhteisillä pelimatkoilla. Mitä meidän kulttuurimme varjelee, kun se sulkee pois ajatuksen, että muiden ihmisten kanssa nukkuminen, tai pötköttely, voi olla mukavaa ja yhteisyyttä luovaa? Japanissa on kaupallisia halikahviloita, jonne voi piipahtaa nukkumaan toisen viereen. Milloin näemme ensimmäiset businesspötkikset, golfsosiaalisuuden sijaan?

Historiallisesti yksin nukkumisen perinne ei ole edes kovin vanha, joten on syytä avoimesti pohtia, mitä kannatettavaa tällainen perinne kantaa mukanaan. Mitä voisi toistaa toisin? Yksi lähtökohta on pitää yhdessä nukkumisen puhetta mukana silloin kun unesta ja nukkumisesta yhteiskunnassamme puhutaan. Vallitseva, lääketieteellisestä ja taloudellisesta kehyksestä määrittyvä unidiskurssi näyttää vaikenevan unen ja nukkumisen sosiaalisuudesta, ja siihen sitoutuvasta kosketuskulttuurista. Siksi tämä diskurssi tarvitsee kulttuuritutkimuksellisen kulman tullakseen täydemmäksi – ja niitä arjen lukuisia esimerkkejä yhdessä nukkumisen kivusta ja kauneudesta.

*

3.4.2013

Sanokaa kyllä

Anu Kantola

Aloitin pari vuotta sitten ihmiskokeen. Huomasin juuttuneeni olotilaan, jossa olin jatkuvasti huolestunut tai erittäin huolestunut. Olo voimistui aina kun menin töihin. Yliopistolla tuntui kuohuvan koko ajan. Sitten alkoi tuntua, että en ollut ihan varma olivatko asiat huolestumisen arvoisia. Tein päätöksen. Päätin, että sanon aina  ensimmäiseksi kyllä – ellei ole ihan pakko sanoa ei.

Siispä kyllä organisaatiomuutoksille, kyllä uusille palkkajärjestelmille, kyllä uusille laitoksille. Kyllä uusille johtamisjärjestelmille, työajan seurannalle, työsuunnitelmille, uusille tutkintorakenteille, uusille rahoitusmalleille ja uusille tohtorikoulutusohjelmille.

Tiedän kokeeni vaarat hyvin. Järjestelmän passiiviset myötäilijät ovat niitä vaarallisimpia hyödyllisiä idiootteja, jotka vain tottelivat esimiestensä käskyjä.

Mutta myös toisessa vaakakupissa on jotakin. En ole enää niin huolestunut. Päinvastoin olen hyvällä tuulella, pystyn keskittymään varsinaiseen työhöni ja sen kehittämiseen: opetukseen ja tutkimiseen. Jaksan miettiä uusia projekteja. Ja – mikä parasta – alan myös nähdä entistä paremmin ne asiat, jotka minusta ovat oikeasti huolestumisen arvoisia.

Ja on minulla vähän teoreettisempikin perustelu. Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen uunituore kirja Konsulttidemokratia kuvaa mainiosti siitä, miten konsultit ovat ottaneen vallan julkissektorilla ja pyörittävät jatkuvaa muutosrumbaa.

Miksi niin on käynyt? Tämä uusi valtajärjestelmä, jota kutsun konsultokratiaksi toimii kielipelinä, jonka etujoukko konsultit ovat.  Pelin henki on muutos. Muuttajat tuovat uudet ja hauskat ideat. He puhuvat sujuvasti voimaannuttamisesta ja valtaistamisesta. He vaativat, että meidän on seilattava sinisellä merellä.

Meidän muiden osa pelissä on muutosvastarinta. Olemme jäykkiä ja jämähtäneitä. Niinpä monia työpaikkoja – ja myös yliopistoja – johdetaan kuin työntekijät olisivat lapsia, jotka eivät ymmärrä omaa parastaan. Minulta ei vielä koskaan ole kysytty yliopistolla miten haluaisin kehittää, muuttaa ja uudistaa omaa työtäni.

Olen ihan kyllästynyt tähän asetelmaan. Olen kyllästynyt tuohtumaan muutaman viikon välein jostakin uudistuksesta. Uudistukset kyllä näyttävät osuvan isoihin asioihin. Ne esitetään aina merkittävinä, suurina ja syvälle käyvinä ja siksi ne vaativat kaikkien panoksen. Itse asiassa ne koskevat vain työn rakenteita: laitoskokoja, virkarakenteita, palkkajärjestelmiä, tutkintojen ja koulutuksen rakenteita.  En koskaan joudu miettimään niissä työni ydintä: mitä kannattaisi tutkia ja opettaa. Tämä ydin jää uudistuksia puivan kokousrumban alle.

Ei kun rikkomaan kielipelin säännöt. Sanokaa kyllä, kyllä ja aina vain kyllä.  Vaikkapa pari kuukautta. Ehkä jo syksyllä olemme sen verran vähemmän huolissamme, että voimme kaapata pelin käynnistäjän paikan. Vaadimme byrokraattisen jargonin tilalle uutta joustavaa yliopistoa, jossa hierarkiat puretaan ja muutos tehdään ruohonjuuritasolta alkaen. Ehkäpä jo ensi talvena rakennamme yliopiston, jossa keskitytään ajattelemiseen, vaalitaan ennakkoluulottomuutta, vapautta ja liikettä sekä iloa ja intoa työhön.

*

26.3.2013

Aatoksia eetoksesta

Jyrki Korpua

”Kirjoitan, mutta en lue”, kuuluu FutisForum-nettikeskustelupalstan vitsikäs sanonta. Lausahduksella kuvataan keskustelupalstoilla valitettavan yleistä tapaa kirjoittaa innoissaan tekstejä ja vastineita, mutta samalla jättää täysin huomiomatta toisten kirjoitukset tai jopa tietoisesti ”olla ymmärtämättä” niiden sanomaa.

”Oi aikoja, oi tapoja!” (O tempora, o mores!), lausahti tuskaisesti jo Cicero aikoinaan. Vuosituhansien ajan muuttuvat tavat ja katoava kohteliaisuudenkulttuuri ovat hämmentäneet pientä poloista ihmistä. Tuntuu, että itsekin päivä päivältä olen katkerampi ja surullisempi ympäriltäni katoavasta ”hyvän käyttäymisen” kulttuurista. Milloin pyöräilijät ajavat jalkakäytävillä tai autoilijat ajavat päin punaisia valoja. Milloin nuoriso syö pipot päässä hienossa ravintolassa tai myyjä sinuttelee asiakasta väärässä paikassa.

Ajat ja käytöstavat muuttuvat, mutta ihmeellistä on myös nopeasti muuttunut kirjoittamisen ja lukemisen kulttuuri. Netin keskustelupalstat täyttyvät toinen toistaan mielenkiintoisemmista tai mielenkiinnottomammista teksteistä. Toisaalla yläkoulunopettajat harmittelevat nopeasti rapistunutta suomenkielen luku- ja kirjoitustaitoa. Historian opettaja tuskailee, ettei oppilailta voi enää edes vaatia kykyä kirjoittaa esseitä – toisin oli kuulemma vielä 1980-luvulla ja 90-luvun alussa. Toisaalta englanninopettajat hykertelevät oppilaiden mallikkaasta käytännön kielestä. Ja mitäpä muuta nykyinen chat-, blogi- ja keskustelupalstakulttuurikaan olisi kuin uutta aktiivista arjen kieltä?

Suurin huoli useilla näyttää olevan lähdekritiikin tai -kritiikittömyyden suhteen. Näyttää, että joillekin teksti on yhtä uskottavaa oli se peräisin anonyymiltä kirjoittajalta ihmissuhdepalstalta tai kokeneelta lääkäriltä vastaanotolta, saati sitten kyseenalaisesta tv-”dokumentista” tai akateemisten asiantuntijoiden tietokirjasta. Ilmastotieteilijöiden kollektiivin näkemyksiin alastaan saatetaan suhtautua suurella varauksella, koska ”suurta huijaustahan” tässä taas tehdään. Entäs sitten kulttuurintutkijat: miksei kulttuurintutkijan näkemys kulttuurin kehityksestä tai muutoksesta olisi hieman painavampi kuin ns. tavallisen ”kadun tallaajan”? Toki, onhan auktoriteettien aika tietyssä mielessä ohitse, mutta tarvitsemme edelleen tutkijoita, filosofeja ja todellisia asiantuntijoita. Ei asiantutkijan nimikkeeksi pitäisi riittää se, että on silloin tällöin kirjoittanut kolumnin nettiin aiheesta! Ja tämä sanoma oli todellakin tarkoituksellisen itsekriittinen. Jos kirjoittaisin netin keskustelupalstalla niin laittaisin tähän vielä hassun hymiönkin perään niin varmasti tajuttaisiin, jos haluttaisiin.

Ihastuttavaa netin keskustelupalstoilla on kuitenkin niiden omanlainen kulttuurinsa. ”Kirjoitan, mutta en lue” -ajattelu ja omalle nurkkakuntaisuudelle nauraminen ja ilkkuminen on ainakin suomalaisten urheilupalstojen parasta puolta. Ne ovatkin usein palstoja joilla tietty naivi kritiikittömyys muuttuu pikaisesti ylikriittisyydeksi ja jopa ilkikuriseksi sarkasmiksi.

Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan? Liekö.

Takaisin uusimpaan kolumniin

*

12.3.2013

Hyvikset ja pahikset

Tuija Saresma

Mediassa äskettäin reposteltu kahdeksanvuotiaan tytön tapaus ei jätä minua rauhaan. Lapsen julmaa kohtelua vatvottiin aikansa, mutta tilalle on tullut muita, uutuuttaan myyvempiä aiheita. Pelkään silti, että vatsaa vääntävät yksityiskohdat vainoavat minua vielä pitkään.

Tytön kuolemaan johtanut pahoinpitely tuli julki viime syksynä, oman tyttäreni ollessa juuri kahdeksanvuotias. Meillä ei silloin vähään aikaan katsottu uutisia eikä luettu lehtiä aamiaispöydässä. Inhottava sensaatio tavoitti lapsen kuitenkin kauppareissulla, ja tietenkin iltapäivälehtien lööpit vaivasivat lasta. Miksi samanikäinen tyttö kuoli? Mitä hänelle tehtiin? Kuka teki? Mitä kiduttaminen tarkoittaa? hän kyseli. Vastasin vältellen, että tuo on käsittämättömän kauhea asia, mutta että noin pahaa ei oikeastaan koskaan tapahdu. Ja että on parasta olla ajattelematta koko asiaa.

Suojelin lastani ja itseäni määrätietoisesti viime viikkojen oikeudenkäyntiä koskevilta uutisilta. En halua tietää, miten pikkutyttöä pahoinpideltiin ja lopulta tapettiin, sillä en kestä ajatusta, että se on totta.

Saduissa hyvä voittaa aina pahan. Läheistensä kuoliaaksi kiduttaman kahdeksanvuotiaan kohtalo muistuttaa, että todellisuus on toisenlainen.

Teemme mielessämme lasta pahoinpidelleistä hirviöitä, joita voimme halveksia ja inhota. On helppoa tuomita kiduttajat käsittämättömän pahuuden ilmentyminä. Pahoja asioita vasten katsottuna näytämme itse niin puhtoisiltakin.

Mutta itsensä asettaminen hyvien puolelle ei riitä. Väkivaltatutkija Marita Husso muistuttaa siitä, että suomalaisessa kulttuurissa väkivaltaan ei ole tapana puuttua. Vaikeneminen tarkoittaa käytännössä väkivallan hiljaista hyväksymistä. Vaikenemisen kulttuurista kertovat myös kahdeksanvuotiaan tapauksen yksitoista turhaa lastensuojeluilmoitusta.

En lue sensaatiolehtiä, sillä en halua osallistua kärsimyksellä mässäilyyn enkä tuskan kaupallistamiseen. Halveksin ihmisiä, jotka levittävät lynkkausmielialaa moraalin varjolla, vaikka sitten omaa pahaa oloaan helpottaakseen. Mutta ei silmien sulkeminenkaan estä pahaa tapahtumasta, ei edes saduissa.

Suojamuurini läpäisseet kahdeksanvuotiaan tapauksen yksityiskohdat – patteri, käärö, tiara – pulpahtavat mieleeni varoittamatta ja tekevät kipeää. Äitinä voin yrittää suojella ja suojautua pahalta maailmalta, mutta en tutkijana. Kulttuurintutkijana minun kuuluu taistella hyvisten puolella, sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Vainotkoot nuo vastenmieliset detaljit minua muistutuksena siitä, että muuttaakseni maailmaa minun on pakotettava itseni käsittelemään myös sietämättömän pahoja asioita.

Haluan kuitenkin ihan pikkuisen uskoa myös satuun, jossa hyvä lopulta voittaa.

Takaisin uusimpaan kolumniin

*

6.3.2013

Autonpesua ja vanhempien murhia

Helmi Järviluoma-Mäkelä

Pohdimme kerran junassa Lehtosen Mikon kanssa, että ihmisten väitösunista syntyisi kiinnostava kirja. Painajaiskokoelmaani kuuluu uni, jossa istun vastaväittäjänä, olen aloittamassa alkupuhetta, kun tajuan, etten ole lukenut käsikirjoitusta lainkaan.

Muistin painajaisen äskettäin, kun osallistuin Turkissa väitöskirjan tarkastuskomiteaan. Siirryin väitöspäivälliselle tuohtuneena ja verenpaineeni oli koholla. Tohtoroituva nimittäin moukaroitiin tilaisuudessa linttaan, eikä hänellä ollut oikeutta puolustautua. Kerran hän aukaisi puoliksi suunsa, mutta sulki sen nopeasti.

Kaikki komitean jäsenet eivät selvästikään olleet lukeneet työstä riviäkään. Silti heillä oli siitä jyrkkä mielipide.

Eurooppalaisten jatko-opintojen ohjauskulttuurien erot ovat huimia. Tämä on valjennut minulle opettaessani Canterburyn yliopiston koordinoimassa tutkimusmenetelmien kesäkoulussa. Erasmus-kesäkouluun osallistuu viisi maata; yhtenä tavoitteena on kirjoittaa lopuksi käsikirja tohtoriopiskelijoiden ohjaamisesta ja aiheeseen liittyvistä säännöstöistä.

Ryhmäkeskusteluissa on ilmennyt, että jossakin päin maailmaa jatko-opiskelijat ovat ohjaajien ilmaista autonpesutyövoimaa. Pesijän käsikirjoitus kuitenkin saattaa lojua ohjaajan pöydällä puoli vuotta koskemattomana. Britit puolestaan haikailevat Suomen pitkien ja perusteellisten väitösrituaalien perään.

Kaikissa maissa tuntui löytyvän ohjaajia, jotka käyttivät tohtoroituvia omina terapeutteinaan. Istunnosta saattaa jäädä muutama minuutti jatko-opiskelijan työn kipupisteistä puhumiseen.

Perhemetaforat vilisivät ohjaajien pienryhmätapaamisissa, “isänmurha” yleisimpänä. Mistä opiskelija saa voiman tehdä toisin kuin ohjaajansa – ja kärsiä seuraukset? Onnistunut irtiotto “äidistä” tai “isästä” saattaa alkuun itsenäisen ja omaäänisen tutkijan.

Joitakuita saattaa auttaa äiti- tai isäpuolen löytäminen. Silloin taas hyljätty, virallinen “vanhempi” voi mustasukkaisuudessaan yrittää tuohota jälkeläisensä uran. Vielä yleisempää taitaa olla “nuoren” hylkääminen kasvamaan ilman vapauden ja hillikkeiden vuoropuhelua.

Ohjaustarinoiden kuunteleminen oli tietysti hellyttävääkin. Voi voi, ihmisiähän me kaikki olemme.  Mutta pohdiskelu myös vahvisti näkemystäni, että ohjaajien on tultava tietoisemmiksi omista toimintatavoistaan.

Yliopistojen ohjaussopimukset ja säännökset ovat hyvä alku. Mutta vain, jos niitä noudatetaan. Eräs ohjaaja mainitsi omassa maassaan noudatettavan teorian: “jos epäeettisellä toiminnalla ei ole seurauksia, se jatkuu.”  Monet ohjaajat kaipaisivat työnohjausta ja esimerkiksi säännöllisiä ohjaajakokouksia.

Tohtorikoulutus on taas mullistunut. Kansallisia tohtoriohjelmia jää moni kaipaamaan. Toivoa vain saattaa, etteivät yliopistot pistä plakkariinsa yliopistojen uusiin, omiin ohjelmiin tarkoitettuja korvamerkitsemättömiä rahoja. Silloin voi nousta ohjaajien ja ohjattavien yhteinen kapina.

Takaisin uusimpaan kolumniin

*

21.2.2013

Onko elämää deadlinen jälkeen?

Joel Kuortti

Moni muukin itseni lisäksi vannoo deadlinen ihmeitä tekevään voimaan – asiat tulevat tehtyä loppuun vasta sitten, kun niiden tekemiselle on aikaraja. Elämää suuremmat projektit voivat olla aikarajattomia, mutta muutoin rajallisuus tekee tehtävistä konkreettisia, ihmisen mittaisia.

Olen pohtinut näitä asioita viime viikot erityisesti kehityskeskustelujen yhteydessä, kun menneen ja tulevan vuoden tavoitteita on tarkasteltu, pohdittu ja asetettu. Useimmat meistä tekevät työtä monen työn loukussa: työtehtäviin kuuluu monia toisistaan riippumattomia ja hyvin erilaisia, joskus sirpaleisiakin ulottuvuuksia. Opetus- ja tutkimustehtävien lisäksi on asiantuntijatehtäviä, (talous-, henkilöstö-, projekti-, laitos- ynnä muuta) hallintoa, edustamista, kokoustamista, arviointia, toimittamista, anomista, raportointia, kääntämistä, tarkastamista, keräämistä, neuvottelemista, matkustamista, ajattelemista, osallistumista. Jos näillä tehtävillä ei olisi aikarajoja, moni niistä jäisi keskeneräiseksi – useampi kuin mitä aikataulutettuna.

Vaikka jotkin asiat tulevat mahdottomiksi deadlinen jälkeen (muun muassa erilaisiin järjestelmiin syötettävät tiedot ja hakuajat), uskon kuitenkin deadlinen jälkeiseen elämään. Erilaisten vaatimusten ristipaineissa meidän on vaikea ellei mahdoton järjestää ja ennakoida töitämme niin, että asiat voisivat tulla tehdyksi sovituissa aikatauluissa. Kukaan ei tietenkään toivo, että aikataulut eivät pitäisi, mutta koska kaikkihan me samassa veneessä ollaan niin ymmärrämme, jos aikataulut venyvät ja deadlinet paukkuvat. Kunhan näin ei käy aina ja kaikilla.

Deadlinen läheisyys panee meidät ajattelemaan rajallisuuttamme ja laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Deadlinen vääjäämättömyyden ajatteleminen voi pahimmillaan aiheuttaa lamaannusta tai pattitilanteita, jolloin ei kykene muuhun kuin sijaistoimintoihin. Parhaimmillaan taas se innostaa tekemään asiat loppuun, mikä puolestaan palkitsee välittömästi. Ja jos sen lehden päätoimittaja, työpaikan esihenkilö, tilintarkastaja, säätiön asiamies tai joku muu meitä kiihkeästi odottava jaksaa armollisesti odottaa vielä hetken, niin sitten saamme kyllä valmiiksi lupaamamme työn. Ja koska tällaisissa suhteissa on aina (vähintään) kaksi päätä, mekin voimme joustaa, mikäli odottamamme vastaus tai päätös hieman viivästyy.

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sanoo vanha kansa – tai jo muinaiset roomalaiset: ”potiusque sero quam nunquam” (Livius, Ab urbe condita). Elämää siis on deadlinen jälkeenkin. Toivotaan kuitenkin, että se olisi lyhytkestoista ja väliaikaista.

Takaisin uusimpaan kolumniin

*

31.1.2013

Sängyssä olemisesta

Anu Valtonen

”Sänky tulee varata nukkumiselle ja seksille”. Tämä unihygieniaohjeiden klassikko, johon nykyään törmää niin naisten kuin talousalan lehtien sivuilla, neuvoo, että jos et saa unta, eikä sinua haluta, niin nouse sängystä pois. Ikään kuin sängyssä ei olisi luvallista olla valveilla, vain olla – olla omien ajatusten ja tunteiden kanssa, elämää ihmetellen, oman kehon viestejä kuulostellen, pysähtyen. Jos ei sängyssä, missä sitten? Länsimaisessa historiankulussa juuri sängystä on muodostunut moraalisesti tiukasti säännelty ja ohjeistettu huonekalu; tuoleille ja hyllyille tuskin vastaavia kulttuurisia käyttöohjeita löytyy. Sängystä ja niiden järjestelystä luetaan merkkejä niin avioliiton onnellisuudesta kuin perhe-elämän normaaliudesta, ja sängyn oikeaa käyttöä opastetaan pienestä pitäen. Kukapa ei olisi kuullut lapsena kieltoja siitä, että sängyssä ei saa pomppia.

Sängyssä erityistä on ensinnäkin sen tarjoama kehollinen asento, siis makuuasento. Kun ihmislaji on päässyt pystyyn (tai nykyään istumaan), juuri tästä asennosta on muodostunut se ideaali, arvostettu ja itsestään selvä maailmassa olemisen asento. Makuuasennosta on sen sijaan tullut outo kummajainen, etenkin aktiivista toimintaa ihannoivassa kulttuurissamme. Erityisen kummalliselta näyttää tuntuvan pötköttely sängyssä ilman erityistä syytä, terveenä ja ilman tavoitetta nukahtaa, ihan vain oleilemismielessä. Pötköttelyssä piilee kuitenkin jotain kiehtovaa. Kun keho on makaa paikallaan, on ajatuksilla ja tunteilla tilaa tulla ja mennä. Historia kertoo, että sängyssä laitetaan alkuun, ei vain lapsia, vaan monia ideoita, projekteja, ja päätöksiä – henkilökohtaisia, yhteiskunnallisia ja kulttuurisia. Muun elämän kiivastahtinen rytmi ja kehollinen liike ei tähän välttämättä anna tilaa. Timo Kopomaa on kirjassaan ”Leppoistaminen” puhunut hidasteista. Sänky on hidaste. Siinä voi pysähtyä.

Sänky on myös pedattu tunteilla. Monilla on erityinen tunnesuhde omaan sänkyyn. Se on paikka johon kaipaa, toiveiden kohde. Sänky on myös se turvallinen pesä, joka saa tietää yksinäisyyden kivun, tyynyyn puserretun surun, ja toisen ihmisen läheisyydessä koetun suunnattoman läheisyyden. Sängyssä makoillen on tilaa ja aikaa kuunnella omaa hengitystä, olla läsnä itselleen, pyöritellä varpaita, tuntea oman kehon tai petikaverin – ihmisten, kissojen, koirien tai pehmolelujen – pehmeyden. Siinä voi vaellella erilaisissa olotiloissa, olla virkeä, tokkurassa tai jotenkin puolivälissä, ei unessa mutta ei valveillakaan.

Sängyn lempeä lämpö antaa mahdollisuuden kokea niitä tunnetiloja, mitä tämän päivän kulttuurissa tarjoutuu läpikäytäviksi. Kitkerät Neitsyet -yhtyeen laulun ”Nuku nuku kultarakas (eli kehtolaulu unettomalle aikuiselle)” säkeistö on tästä hyvä esimerkki: ”Ehkä yt:t menevät ohi, eikä potkuja tulekaan, ehkä BB-börje voittaa sittenkin, ehkä vältämme Balilla terrorismin ja turistiripulin, eikä se olekaan kasvain se on vain iso finni”. Sänky on yksi paikka, missä tämänpäiväinen tunnetalous tulee eletyksi ja koetuksi. Maaten olemalla.

Takaisin uusimpaan kolumniin

*

15.1.2013

Rahan imuroimisen taidosta

Anu Kantola

Jokaisella poliittisella järjestelmällä on oma sanastonsa. 1980-luvulta lähtien iskusanoja ovat olleet rakennemuutos, tietoyhteiskunta, informaatioyhteiskunta, innovaatiot, osaaminen ja luova talous.

Mitä väliä näillä sanoilla on ja mitä niillä tehdään?

Antiikin filosofit keksivät, että sanoilla voi tehdä paljonkin: taitava puhuja vakuuttaa niillä kuulijansa ja saa tahtonsa läpi. Kun Platon piti retoriikkaa vain tiettyjen tavoitteiden ajamisen keinona, Aristoteles väitti, että retoriikka on laajempi taito, jota puhuja voi käyttää.

Tällä taidolla on nykyisin paljonkin käyttöä yhteiskunnassa. Kun luokkaperustaiset ideologiat ovat hämärtyneet, poliittiset liikkeet, puolueet, etujärjestöt, think tankit ja politiikan konsultit täyttävät  uusia käyttökelpoisia sanoja omien tavoitteiden ajamiseen. Hyvin harkituilla sanoilla voi hankkia asemia, rakentaa järjestelmiä ja yksinkertaisesti imuroida julkista rahaa.

Viime vuosikymmeninä erityisesti yritykset ja talouselämä ovat olleet ehdottomasti taitavimpia retoriikan taidossa. 1990-luvun lama oli taitekohta, jossa elinkeinoelämä iski uusilla sanoilla. Laman syövereissä taloudelliset tutkimuslaitokset ja yritykset loivat yhteistyössä arvion Suomen kilpailukyvystä ja lanseerasivat ohjelman, jonka mukaan Suomen tuli satsata julkista tukea yrityselämän uudistumiseen. 1990-luvulta lähtien yrityksiin kanavoitiin julkisia varoja satoja miljoonia joko suorana tukena valtiolta tai Sitran ja Tekesin kautta. Yritykset onnistuivat vakuuttamaan päättäjät siitä, että yrityselämään annettu julkinen raha on satsaus parempaan.

Yritykset julistautuivat strategisen huippuosaamisen yksiköiksi, jotka yllättäen kattoivat kaikki Suomen suurimmat toimialat ja imuroivat valtiolta tulevan julkisen tuen. Suomi ponnahti maailman huipulle yritystukien määrässä: bruttokansantuotteesta 3,5 prosenttia meni yritysten tuotekehitykseen. Summa ei ole mitenkään mitätön. Yritykset saivat julkista tukea yhden euron aina kun terveydenhuoltoon pistettiin kaksi euroa. Satsaukset ovat olleet miljardeja.

Mitä sen jälkeen tapahtui? Tuen tehokkuudesta on puhuttu hyvin vähän eikä sitä ole arvioitu.

Viime aikoina on alkanut näyttää siltä, että tukipolitiikka on epäonnistunut pahan kerran. Jos kuuntelee itse yritysjohtajia, Suomi on pudonnut kelkasta, tuotantorakenne on vanhentunut, emmekä pysty valmistamaan tuotteita jotka menisivät kaupaksi.

Mitä miljardeillemme tapahtui? Katosivatko veronmaksajien rahat yritysten rakentamien hallintohimmeleiden syövereihin? Monet taloustieteilijät sanovat, että yritysten julkinen tukeminen on turhaa eikä tuota markkinakelpoisia tuotteita.

Tänä keväänä kannattaa olla kuulolla, kun talouskriisissä mietitään minne rahat pistetään. Innovaatiot, rakennemuutos ja luova talous ovat jälleen politiikan ja talouden päättäjien huulilla samalla kun he moittivat hyvinvointipalveluja ja julkista sektoria tehottomuudesta ja innovatiivisuuden puutteesta. Ei kannata hämääntyä – se on retoriikkaa, joka kuuluu tärkeänä osana rahan imuroimisen taitoon.

Takaisin uusimpaan kolumniin

*

3.1.2013

Kultturelleja kaikki tyynni

Jyrki Korpua

Olemme kultturelleja ja kultivoituja. On eri asia, huomaammeko sitä. Tai millaista ”kultivaatiota” kukainenkin arvostaa, vai arvostaako mitään?

Ympäriltämme löytyy ”rahvaankulttuuria” ja ”korkea(mpaa)kulttuuria”, riippuen keneltä kysytään. On vastakkainasetteluja ja vierekkäin asetteluja, arvostamista ja arvostelua: ääneti tai kovaan ääneen. Väitteitä mono- ja multikulttuurisuudesta, hetero- ja homokultivaatiota – ja kaikkea näiden väliltä.

Muinaiset kreikkalaiset ja roomalaiset sen tiesivät: ihminen on henkinen olento. Kenties juuri Cicero ensimmäisenä puhui ”hengen viljelystä” (cultura animi) kirjoittaessaan filosofiasta. Näin kulttuuri sai erään merkityksensä: Meidän tulee viljellä henkeämme.

Ihmiset arvottavat kulttuuria: mikä on hyvää, mikä huonoa? Mikä tuottaa ja mistä on hyötyä? Kuka toisaalta olisi oikea ihminen määrittelemään kulttuurin? Tuskin kukaan. Opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuuripolitiikan kerrotaan perustuvan luovuuteen, kulttuuriseen moniarvoisuuteen ja tasa-arvoon. Sen tavoitteena on vahvistaa kulttuurin taloudellista perustaa –taas ajatellaan ja arvotetaan asioita rahan kautta. Totta kai kulttuurin käsitteeseen kietoutuu sivistys, taide ja kielikin. Kielen kauttahan me rakennamme maailmamme, ja ajatuksemme ovat ominta kieltämme. Voiko olla hengen viljelyä ilman kieltä?

Olen kultturelli. Näen elämän ja kulttuurin kauneuden yhtä lailla klassisessa kirjallisuudessa, sarjakuvassa, jääkiekko- tai jalkapallo-otteluissa, transmodernissa teatteriesityksessä, runonlausuntatilaisuudessa tai vaikkapa darts-kisoissa. Nostan harrastamani eri osa-alueet korkealle riippumatta niiden taloudellisesta, viihteellisestä, älyllisestä tai fyysisestä sisällöstä. Minulle ne ovat kulttuuria, intohimoani.

Mitä olisi ollut roomalainen kulttuuri ilman gladiaattoreita ja sirkushuveja, kreikkalainen ilman teatteria? Millaisia me eurooppalaiset olisimme ilman pallopelejämme? Suomalaiset ilman jääkiekkoa?  Minä kykenen kuluttamaan päivän lukemalla Virginia Woolfia tai Coleridgeä, mutta illalla mylvimään Oulun Raksilassa jääkiekkokaukalon laidalla. Joskus toki kohtaan hieman ihmettelyä kollegoiden tai tuttavien puolelta. En kannata vastakkainasetteluja. Maailmassani ruumiin- ja mielenkulttuuri, penkki-  ja kuntourheilu, viihde ja taide kävelevät käsi kädessä. Kaikki riippuu näkökulmasta.  Mekin olemme osa kulttuuria – kultturelleja kaikki tyynni.

Takaisin uusimpaan kolumniin

*

14.12.2012

On-line– ja off-line-etiikka

Tuija Saresma

Verkkodemokratia, netiketti ja vastaavat uudissanat kuvaavat internetin aiheuttamaa kulttuurin muutosta. Nettiä kehutaan globaaliksi virtuaalisen uusyhteisöllisyyden tilaksi. Keskustelufoorumeilla on matala kynnys osallistua ajankohtaisiin debatteihin. Toisinajattelijat pitävät yhteyttä kannattajiinsa verkossa, vallankumouksia käynnistetään virtuaalisesti. Kansalaisyhteiskunnan ihanne aktiivisista toimijakansalaisista ja punkkareiden DIY-ideologia (do it yourself, tee se itse) kiteytyvät blogosfäärissä: pääsy nettiin on kaikki, mitä bloggaaja tarvitsee. Ei ihme, että on arveltu blogosfäärin koon tuplaantuvan aina uudestaan vajaassa vuodessa.

Kuva netistä demokratian tyyssijana on myös kyseenalaistettu. Kansakunnan likaviemäreiksikin kutsutuilla keskustelufoorumeilla anonymiteetti ruokkii ilkeyttä. Provosoiminen, kiusaaminen, yksilöihin ja ihmisryhmiin kohdistuva vihapuhe ja väkivallan lietsonta ovat arkipäivää. Valtiot ja vallanpitäjät harjoittavat sensuuria, tekijänoikeuksia rikotaan, pommireseptit ja lapsiporno leviävät tehokkaammin kuin kukaan vielä jokunen vuosikymmens sitten uskoi.

Yhä uudet ihmisryhmät siirtyvät verkkoon, yhä useammat toiminnat tehdään virtuaalisesti. Tutkimuksen on seurattava ihmisiä uusiin toimintaympäristöihin. Kulttuurintutkijoidenkin tutkimuskohteet löytyvät yhä useammin netistä. Uudessa kulttuurisessa tilanteessa on kehitettävä uusia materiaalinkeruutapoja ja analyysimenetelmiä. Virtuaalietnografiaa tekevät niin kansatieteilijät kuin informaatioteknologit. Vuonna 1998 perustettu Association of Internet Researchers (AoIR) kokoaa yhteen internet-tutkijoita kulttuurintutkimuksesta ja sosiaalitieteistä informatiikkaan. Se on julkaissut oman eettisen ohjeistonsakin.

Edellyttääkö digitalisoituminen syvällistä metodologista myllerrystä tai tutkimuseettisten ohjeiden perusteellista päivittämistä? Kukaan tuskin enää väittää, että virtuaalinen olisi materiaalisen todellisuuden vastakohta. Onko on-line- ja off-line-maailmojen tutkimisellakaan suurta eroa?

Kulttuurintutkimusta sivuavien alojen tieteellisissä seminaareissa ja konferensseissa on nykyisin yleensä mukana myös internet-tutkijoita. Keskusteluissa, joita käydään internet-materiaalien tutkijoiden alustuksista, tutkittavien anonymiteetin säilyttämisen merkitys korostuu. Nettijulkisuus näyttäytyy näissä keskusteluissa toisinaan hallitsemattomana, vaarallisenakin. Foorumikeskustelijoihin ja bloggaajiin suhtaudutaan suojelevasti, kuin hyväuskoisiin lapsiin, jotka naiiviudessaan käyttävät nettiä siellä vaanivista uhkista piittaamatta.

Bloggaajat ja foorumeilla keskustelevat säätelevät julkisuutta ja  suojelevat yksityisyyttään monin tavoin. Harva bloggaaja esiintyy omalla nimellään, ja muutenkin informaatiota annetaan harkitusti. Blogeissa julkaistut valokuvat on yleensä rajattu ja käsitelty niin, että henkilöiden tunnistaminen on mahdotonta.  Kirjautumistakin edellyttävillä keskustelufoorumeilla useimmat esiintyvät nimimerkillä. Myös sovelluksia kehitetään jatkuvasti yksityisyyden säätelyn ja tietoturvan parantamiseksi.

Tutkijan velvollisuus on suojella tutkimukseensa osallistuvia ja pitää huolta siitä, että tutkimus ei vahingoita heitä. Mutta kriittisellä tutkimuksella on myös muita pyrkimyksiä. Jos tutkimusetiikka palautetaan pelkkään anonymiteetin korostamiseen, tärkeitä eettisiä kysymyksiä jää käsittelemättä. Saako tutkija analysoida netissä julkaistua materiaalia senkin uhalla, että hänen tulkintansa loukkaavat materiaalin tuottajia? Entä  lainata netissä julkaistuja tekstejä ja kuvia tutkimustarkoituksiin? Mitä tarkoittaa sanojen omistusoikeus verkossa? Pitäisikö rasististen mielipiteiden lietsojien aggressiivinen kommentointi turvata sananvapauden nimissä? Keitä anonymiteettia ja digitaalista omistusoikeutta puolustava tutkimusetiikka lopulta suojelee?

Automaattinen anonyymiuden vaatimus sen perusteita pohtimatta on heppoista nettietiikkaa. Tutkimusetiikan yksinkertaistaminen tutkittavien oikeuksista huolehtimiseen ja pahan mielen kaihtamiseen saattaa johtaa liialliseen varovaisuuteen, ja pahimmillaan se voi rajata ilmiöitä tutkimuksen ulkopuolelle.

Tutkimusetiikka laajemmassa merkityksessään viittaa kulttuurintutkimuksen poliittiseen pyrkimykseen puuttua tutkimuksen keinoin epätasa-arvoisuuteen ja vääryyteen. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus päämääränä ylittää kapeasti mielletyn yksilön sananvapauden ja sanojen omistusoikeuden. Emansipatorinen tiedonintressi tähtää vallan ja hallinnan mekanismien paljastamiseen ja kyseenalaistamiseen. Sen ohjaama tutkija ei aina voi välttää tutkittavien varpaille astumista. Netinkin (puoli)julkisia areenoita on tutkittava kriittisesti, vaikka tutkijoiden tulkinnat eivät aina miellyttäisi tutkittavia itseään.

Netti ympäristönä asettaa uusia metodologisia ja eettisiä haasteita, mutta kuten AoIR:n eettisissä ohjeissa todetaan, tutkimusetiikkaan ei edelleenkään ole olemassa yleispäteviä sääntöjä. Eettiset ohjenuorat ovat tilanteisia. Ne syntyvät dialogisessa prosessissa ja paikantuvat muuttuviin kulttuurisiin tilanteisiin, tieteellisiin keskusteluihin ja teknologisen kehityksen vaiheisiin. Eettiset valinnat on mietittävä ja perusteltava tapaus tapaukselta, tutkitaan sitten on-line– tai off-line-todellisuutta.

P.S. Pyrimme lisäämään Kulttuurintutkimuksen seuran nettinäkyvyyttä tämän parin viikon välein päivitettävän kolumniblogin ja uusien Facebook-sivujen myötä – käykää tykkäämässä!

Kulttuurintutkimuksen seura Facebookissa

Takaisin uusimpaan kolumniin

*

30.11.2012

Median tyrkyttämä kaksinapainen purulelu

Helmi Järviluoma

Mieheni luki ääneen pilakuvan (HS 22.11.2012), jossa Itä-Suomen yliopiston tutkijat analysoivat Talvivaaran altaiden metallipitoisuuksia.

– Säästä minut tältä, voihkin ja pakenin. Lähdin huruuttelemaan kohti työhuonettani Itä-Suomen yliopistossa. Matkalla minulla oli aikaa miettiä. Tältä täytyi tuntua lähes 18 000 yliopistomme kaikkien tieteellisten hyvien käytäntöjen mukaan toimivasta ”Hyvästä Tutkijasta”, hallinnoijasta ja opiskelijasta.

Yhtäältä toive, että kunpa vain voisi mennä Alkukivien taakse piiloon, kyllä se kohu siitä laantuu. Ja niin se tietysti laantuukin. Lähes unohtuneet ovat Urpo Rinne ja Riekkiset, joita kirjailija Jaakko Yli-Juonikas hulvattomasti nimittää Neuromaanissaan ”median tyrkyttämän kaksinapaisen purulelun” toiseksi pääksi eli ”Pahoiksi Neurologeiksi”. Toisessa päässä ovat niin sanotut ”Hyvät Neurologit”, kuten Jorma Palo.

Toisaalta moni meistä haluaisi varmasti sanoa niin kuin Esko Valtaoja, joka Kainuun Sanomien webbilehdessä (18.05.2012) Talvivaarasta puhuessaan lainaa Kekkosta:  Saatanan tunarit! Pienen Suomen pitäisi olla kaivosteknologian esimerkkimaa; ei ole varaa mihinkään muuhun kuin kaksinkertaiseen varmistamiseen.

D-vitamiinitutkijoilta olisi vaadittu äärimmäistä epäluuloisuutta silloin, kun he huomasivat YLE:n Akuutin toimittajan höristävän korviaan juttua tehdessään. Toimittaja kuuli, että D-vitamiinien pitoisuuksien mittaustuloksissa on vaihtelua. ”Toimittaja tietenkin tarttui asiaan ja pyysi aineistoa”, UEF:n viestintäjohtaja kertoo Iltasanomissa (16.11.2012).

Ehkä on meidän kulttuurintutkijoiden onni, että toimittajat harvoin kaksin käsin riistävät puolivalmiita ”korkean riskin” tutkimustuloksia käsistämme. Teemme vuosia, joskus vuosikymmeniä kestäneistä hankkeistamme merkittäviä kansainvälisiä artikkeleita ja massiivisen perusteellisia kirjoja. Vanhakantaiseen, toivorikkaasti järjestettyyn lehdistötilaisuuteemme ei tule yhtään toimittajaa edes voileivän toivossa.

Liekö kilpailu luonnontieteissä mennyt niin kireäksi, että puolivillaisetkin jymyuutiset on tuotava esiin, jotta hierarkiassa pärjäisi? Tämä kehityskulku menee vääjäämättä päin Puijon mäntyä. Toivoa vain saattaa, ettei kohu vahingoita koko tutkimusryhmää. Näinkin voi käydä silloin, kun purulelun toiseen päähän sattuvat Hyvät Lääketehtaat, joista yhden edustaja istuu esimerkiksi Suomen Akatemian hallituksessa.

Mutta ei ole hyvä sekään, että kulttuurintutkijoiden hykerryttävän kiintoisat tutkimustulokset keräävät pölyä tai elektronisia ruumismatoja kirjastojen uumenissa. Kulttuurintutkimuksen seuran uusi kolumnipalsta toivottavasti ajan mittaan tuo esiin sitä tärkeää tutkimustyötä, jota me seuralaiset olemme tehneet jo kohta kolmenkymmenen vuoden ajan ja teemme edelleen.

Takaisin uusimpaan kolumniin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s