Aiemmat kolumnit

26.3.2013

Aatoksia eetoksesta

Jyrki Korpua

”Kirjoitan, mutta en lue”, kuuluu FutisForum-nettikeskustelupalstan vitsikäs sanonta. Lausahduksella kuvataan keskustelupalstoilla valitettavan yleistä tapaa kirjoittaa innoissaan tekstejä ja vastineita, mutta samalla jättää täysin huomiomatta toisten kirjoitukset tai jopa tietoisesti ”olla ymmärtämättä” niiden sanomaa.

”Oi aikoja, oi tapoja!” (O tempora, o mores!), lausahti tuskaisesti jo Cicero aikoinaan. Vuosituhansien ajan muuttuvat tavat ja katoava kohteliaisuudenkulttuuri ovat hämmentäneet pientä poloista ihmistä. Tuntuu, että itsekin päivä päivältä olen katkerampi ja surullisempi ympäriltäni katoavasta ”hyvän käyttäymisen” kulttuurista. Milloin pyöräilijät ajavat jalkakäytävillä tai autoilijat ajavat päin punaisia valoja. Milloin nuoriso syö pipot päässä hienossa ravintolassa tai myyjä sinuttelee asiakasta väärässä paikassa.

Ajat ja käytöstavat muuttuvat, mutta ihmeellistä on myös nopeasti muuttunut kirjoittamisen ja lukemisen kulttuuri. Netin keskustelupalstat täyttyvät toinen toistaan mielenkiintoisemmista tai mielenkiinnottomammista teksteistä. Toisaalla yläkoulunopettajat harmittelevat nopeasti rapistunutta suomenkielen luku- ja kirjoitustaitoa. Historian opettaja tuskailee, ettei oppilailta voi enää edes vaatia kykyä kirjoittaa esseitä – toisin oli kuulemma vielä 1980-luvulla ja 90-luvun alussa. Toisaalta englanninopettajat hykertelevät oppilaiden mallikkaasta käytännön kielestä. Ja mitäpä muuta nykyinen chat-, blogi- ja keskustelupalstakulttuurikaan olisi kuin uutta aktiivista arjen kieltä?

Suurin huoli useilla näyttää olevan lähdekritiikin tai -kritiikittömyyden suhteen. Näyttää, että joillekin teksti on yhtä uskottavaa oli se peräisin anonyymiltä kirjoittajalta ihmissuhdepalstalta tai kokeneelta lääkäriltä vastaanotolta, saati sitten kyseenalaisesta tv-”dokumentista” tai akateemisten asiantuntijoiden tietokirjasta. Ilmastotieteilijöiden kollektiivin näkemyksiin alastaan saatetaan suhtautua suurella varauksella, koska ”suurta huijaustahan” tässä taas tehdään. Entäs sitten kulttuurintutkijat: miksei kulttuurintutkijan näkemys kulttuurin kehityksestä tai muutoksesta olisi hieman painavampi kuin ns. tavallisen ”kadun tallaajan”? Toki, onhan auktoriteettien aika tietyssä mielessä ohitse, mutta tarvitsemme edelleen tutkijoita, filosofeja ja todellisia asiantuntijoita. Ei asiantutkijan nimikkeeksi pitäisi riittää se, että on silloin tällöin kirjoittanut kolumnin nettiin aiheesta! Ja tämä sanoma oli todellakin tarkoituksellisen itsekriittinen. Jos kirjoittaisin netin keskustelupalstalla niin laittaisin tähän vielä hassun hymiönkin perään niin varmasti tajuttaisiin, jos haluttaisiin.

Ihastuttavaa netin keskustelupalstoilla on kuitenkin niiden omanlainen kulttuurinsa. ”Kirjoitan, mutta en lue” -ajattelu ja omalle nurkkakuntaisuudelle nauraminen ja ilkkuminen on ainakin suomalaisten urheilupalstojen parasta puolta. Ne ovatkin usein palstoja joilla tietty naivi kritiikittömyys muuttuu pikaisesti ylikriittisyydeksi ja jopa ilkikuriseksi sarkasmiksi.

Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan? Liekö.

Takaisin uusimpaan kolumniin

*

12.3.2013

Hyvikset ja pahikset

Tuija Saresma

Mediassa äskettäin reposteltu kahdeksanvuotiaan tytön tapaus ei jätä minua rauhaan. Lapsen julmaa kohtelua vatvottiin aikansa, mutta tilalle on tullut muita, uutuuttaan myyvempiä aiheita. Pelkään silti, että vatsaa vääntävät yksityiskohdat vainoavat minua vielä pitkään.

Tytön kuolemaan johtanut pahoinpitely tuli julki viime syksynä, oman tyttäreni ollessa juuri kahdeksanvuotias. Meillä ei silloin vähään aikaan katsottu uutisia eikä luettu lehtiä aamiaispöydässä. Inhottava sensaatio tavoitti lapsen kuitenkin kauppareissulla, ja tietenkin iltapäivälehtien lööpit vaivasivat lasta. Miksi samanikäinen tyttö kuoli? Mitä hänelle tehtiin? Kuka teki? Mitä kiduttaminen tarkoittaa? hän kyseli. Vastasin vältellen, että tuo on käsittämättömän kauhea asia, mutta että noin pahaa ei oikeastaan koskaan tapahdu. Ja että on parasta olla ajattelematta koko asiaa.

Suojelin lastani ja itseäni määrätietoisesti viime viikkojen oikeudenkäyntiä koskevilta uutisilta. En halua tietää, miten pikkutyttöä pahoinpideltiin ja lopulta tapettiin, sillä en kestä ajatusta, että se on totta.

Saduissa hyvä voittaa aina pahan. Läheistensä kuoliaaksi kiduttaman kahdeksanvuotiaan kohtalo muistuttaa, että todellisuus on toisenlainen.

Teemme mielessämme lasta pahoinpidelleistä hirviöitä, joita voimme halveksia ja inhota. On helppoa tuomita kiduttajat käsittämättömän pahuuden ilmentyminä. Pahoja asioita vasten katsottuna näytämme itse niin puhtoisiltakin.

Mutta itsensä asettaminen hyvien puolelle ei riitä. Väkivaltatutkija Marita Husso muistuttaa siitä, että suomalaisessa kulttuurissa väkivaltaan ei ole tapana puuttua. Vaikeneminen tarkoittaa käytännössä väkivallan hiljaista hyväksymistä. Vaikenemisen kulttuurista kertovat myös kahdeksanvuotiaan tapauksen yksitoista turhaa lastensuojeluilmoitusta.

En lue sensaatiolehtiä, sillä en halua osallistua kärsimyksellä mässäilyyn enkä tuskan kaupallistamiseen. Halveksin ihmisiä, jotka levittävät lynkkausmielialaa moraalin varjolla, vaikka sitten omaa pahaa oloaan helpottaakseen. Mutta ei silmien sulkeminenkaan estä pahaa tapahtumasta, ei edes saduissa.

Suojamuurini läpäisseet kahdeksanvuotiaan tapauksen yksityiskohdat – patteri, käärö, tiara – pulpahtavat mieleeni varoittamatta ja tekevät kipeää. Äitinä voin yrittää suojella ja suojautua pahalta maailmalta, mutta en tutkijana. Kulttuurintutkijana minun kuuluu taistella hyvisten puolella, sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Vainotkoot nuo vastenmieliset detaljit minua muistutuksena siitä, että muuttaakseni maailmaa minun on pakotettava itseni käsittelemään myös sietämättömän pahoja asioita.

Haluan kuitenkin ihan pikkuisen uskoa myös satuun, jossa hyvä lopulta voittaa.

Takaisin uusimpaan kolumniin

*

6.3.2013

Autonpesua ja vanhempien murhia

Helmi Järviluoma-Mäkelä

Pohdimme kerran junassa Lehtosen Mikon kanssa, että ihmisten väitösunista syntyisi kiinnostava kirja. Painajaiskokoelmaani kuuluu uni, jossa istun vastaväittäjänä, olen aloittamassa alkupuhetta, kun tajuan, etten ole lukenut käsikirjoitusta lainkaan.

Muistin painajaisen äskettäin, kun osallistuin Turkissa väitöskirjan tarkastuskomiteaan. Siirryin väitöspäivälliselle tuohtuneena ja verenpaineeni oli koholla. Tohtoroituva nimittäin moukaroitiin tilaisuudessa linttaan, eikä hänellä ollut oikeutta puolustautua. Kerran hän aukaisi puoliksi suunsa, mutta sulki sen nopeasti.

Kaikki komitean jäsenet eivät selvästikään olleet lukeneet työstä riviäkään. Silti heillä oli siitä jyrkkä mielipide.

Eurooppalaisten jatko-opintojen ohjauskulttuurien erot ovat huimia. Tämä on valjennut minulle opettaessani Canterburyn yliopiston koordinoimassa tutkimusmenetelmien kesäkoulussa. Erasmus-kesäkouluun osallistuu viisi maata; yhtenä tavoitteena on kirjoittaa lopuksi käsikirja tohtoriopiskelijoiden ohjaamisesta ja aiheeseen liittyvistä säännöstöistä.

Ryhmäkeskusteluissa on ilmennyt, että jossakin päin maailmaa jatko-opiskelijat ovat ohjaajien ilmaista autonpesutyövoimaa. Pesijän käsikirjoitus kuitenkin saattaa lojua ohjaajan pöydällä puoli vuotta koskemattomana. Britit puolestaan haikailevat Suomen pitkien ja perusteellisten väitösrituaalien perään.

Kaikissa maissa tuntui löytyvän ohjaajia, jotka käyttivät tohtoroituvia omina terapeutteinaan. Istunnosta saattaa jäädä muutama minuutti jatko-opiskelijan työn kipupisteistä puhumiseen.

Perhemetaforat vilisivät ohjaajien pienryhmätapaamisissa, “isänmurha” yleisimpänä. Mistä opiskelija saa voiman tehdä toisin kuin ohjaajansa – ja kärsiä seuraukset? Onnistunut irtiotto “äidistä” tai “isästä” saattaa alkuun itsenäisen ja omaäänisen tutkijan.

Joitakuita saattaa auttaa äiti- tai isäpuolen löytäminen. Silloin taas hyljätty, virallinen “vanhempi” voi mustasukkaisuudessaan yrittää tuohota jälkeläisensä uran. Vielä yleisempää taitaa olla “nuoren” hylkääminen kasvamaan ilman vapauden ja hillikkeiden vuoropuhelua.

Ohjaustarinoiden kuunteleminen oli tietysti hellyttävääkin. Voi voi, ihmisiähän me kaikki olemme.  Mutta pohdiskelu myös vahvisti näkemystäni, että ohjaajien on tultava tietoisemmiksi omista toimintatavoistaan.

Yliopistojen ohjaussopimukset ja säännökset ovat hyvä alku. Mutta vain, jos niitä noudatetaan. Eräs ohjaaja mainitsi omassa maassaan noudatettavan teorian: “jos epäeettisellä toiminnalla ei ole seurauksia, se jatkuu.”  Monet ohjaajat kaipaisivat työnohjausta ja esimerkiksi säännöllisiä ohjaajakokouksia.

Tohtorikoulutus on taas mullistunut. Kansallisia tohtoriohjelmia jää moni kaipaamaan. Toivoa vain saattaa, etteivät yliopistot pistä plakkariinsa yliopistojen uusiin, omiin ohjelmiin tarkoitettuja korvamerkitsemättömiä rahoja. Silloin voi nousta ohjaajien ja ohjattavien yhteinen kapina.

Takaisin uusimpaan kolumniin

*

21.2.2013

Onko elämää deadlinen jälkeen?

Joel Kuortti

Moni muukin itseni lisäksi vannoo deadlinen ihmeitä tekevään voimaan – asiat tulevat tehtyä loppuun vasta sitten, kun niiden tekemiselle on aikaraja. Elämää suuremmat projektit voivat olla aikarajattomia, mutta muutoin rajallisuus tekee tehtävistä konkreettisia, ihmisen mittaisia.

Olen pohtinut näitä asioita viime viikot erityisesti kehityskeskustelujen yhteydessä, kun menneen ja tulevan vuoden tavoitteita on tarkasteltu, pohdittu ja asetettu. Useimmat meistä tekevät työtä monen työn loukussa: työtehtäviin kuuluu monia toisistaan riippumattomia ja hyvin erilaisia, joskus sirpaleisiakin ulottuvuuksia. Opetus- ja tutkimustehtävien lisäksi on asiantuntijatehtäviä, (talous-, henkilöstö-, projekti-, laitos- ynnä muuta) hallintoa, edustamista, kokoustamista, arviointia, toimittamista, anomista, raportointia, kääntämistä, tarkastamista, keräämistä, neuvottelemista, matkustamista, ajattelemista, osallistumista. Jos näillä tehtävillä ei olisi aikarajoja, moni niistä jäisi keskeneräiseksi – useampi kuin mitä aikataulutettuna.

Vaikka jotkin asiat tulevat mahdottomiksi deadlinen jälkeen (muun muassa erilaisiin järjestelmiin syötettävät tiedot ja hakuajat), uskon kuitenkin deadlinen jälkeiseen elämään. Erilaisten vaatimusten ristipaineissa meidän on vaikea ellei mahdoton järjestää ja ennakoida töitämme niin, että asiat voisivat tulla tehdyksi sovituissa aikatauluissa. Kukaan ei tietenkään toivo, että aikataulut eivät pitäisi, mutta koska kaikkihan me samassa veneessä ollaan niin ymmärrämme, jos aikataulut venyvät ja deadlinet paukkuvat. Kunhan näin ei käy aina ja kaikilla.

Deadlinen läheisyys panee meidät ajattelemaan rajallisuuttamme ja laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Deadlinen vääjäämättömyyden ajatteleminen voi pahimmillaan aiheuttaa lamaannusta tai pattitilanteita, jolloin ei kykene muuhun kuin sijaistoimintoihin. Parhaimmillaan taas se innostaa tekemään asiat loppuun, mikä puolestaan palkitsee välittömästi. Ja jos sen lehden päätoimittaja, työpaikan esihenkilö, tilintarkastaja, säätiön asiamies tai joku muu meitä kiihkeästi odottava jaksaa armollisesti odottaa vielä hetken, niin sitten saamme kyllä valmiiksi lupaamamme työn. Ja koska tällaisissa suhteissa on aina (vähintään) kaksi päätä, mekin voimme joustaa, mikäli odottamamme vastaus tai päätös hieman viivästyy.

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sanoo vanha kansa – tai jo muinaiset roomalaiset: ”potiusque sero quam nunquam” (Livius, Ab urbe condita). Elämää siis on deadlinen jälkeenkin. Toivotaan kuitenkin, että se olisi lyhytkestoista ja väliaikaista.

Takaisin uusimpaan kolumniin

*

31.1.2013

Sängyssä olemisesta

Anu Valtonen

”Sänky tulee varata nukkumiselle ja seksille”. Tämä unihygieniaohjeiden klassikko, johon nykyään törmää niin naisten kuin talousalan lehtien sivuilla, neuvoo, että jos et saa unta, eikä sinua haluta, niin nouse sängystä pois. Ikään kuin sängyssä ei olisi luvallista olla valveilla, vain olla – olla omien ajatusten ja tunteiden kanssa, elämää ihmetellen, oman kehon viestejä kuulostellen, pysähtyen. Jos ei sängyssä, missä sitten? Länsimaisessa historiankulussa juuri sängystä on muodostunut moraalisesti tiukasti säännelty ja ohjeistettu huonekalu; tuoleille ja hyllyille tuskin vastaavia kulttuurisia käyttöohjeita löytyy. Sängystä ja niiden järjestelystä luetaan merkkejä niin avioliiton onnellisuudesta kuin perhe-elämän normaaliudesta, ja sängyn oikeaa käyttöä opastetaan pienestä pitäen. Kukapa ei olisi kuullut lapsena kieltoja siitä, että sängyssä ei saa pomppia.

Sängyssä erityistä on ensinnäkin sen tarjoama kehollinen asento, siis makuuasento. Kun ihmislaji on päässyt pystyyn (tai nykyään istumaan), juuri tästä asennosta on muodostunut se ideaali, arvostettu ja itsestään selvä maailmassa olemisen asento. Makuuasennosta on sen sijaan tullut outo kummajainen, etenkin aktiivista toimintaa ihannoivassa kulttuurissamme. Erityisen kummalliselta näyttää tuntuvan pötköttely sängyssä ilman erityistä syytä, terveenä ja ilman tavoitetta nukahtaa, ihan vain oleilemismielessä. Pötköttelyssä piilee kuitenkin jotain kiehtovaa. Kun keho on makaa paikallaan, on ajatuksilla ja tunteilla tilaa tulla ja mennä. Historia kertoo, että sängyssä laitetaan alkuun, ei vain lapsia, vaan monia ideoita, projekteja, ja päätöksiä – henkilökohtaisia, yhteiskunnallisia ja kulttuurisia. Muun elämän kiivastahtinen rytmi ja kehollinen liike ei tähän välttämättä anna tilaa. Timo Kopomaa on kirjassaan ”Leppoistaminen” puhunut hidasteista. Sänky on hidaste. Siinä voi pysähtyä.

Sänky on myös pedattu tunteilla. Monilla on erityinen tunnesuhde omaan sänkyyn. Se on paikka johon kaipaa, toiveiden kohde. Sänky on myös se turvallinen pesä, joka saa tietää yksinäisyyden kivun, tyynyyn puserretun surun, ja toisen ihmisen läheisyydessä koetun suunnattoman läheisyyden. Sängyssä makoillen on tilaa ja aikaa kuunnella omaa hengitystä, olla läsnä itselleen, pyöritellä varpaita, tuntea oman kehon tai petikaverin – ihmisten, kissojen, koirien tai pehmolelujen – pehmeyden. Siinä voi vaellella erilaisissa olotiloissa, olla virkeä, tokkurassa tai jotenkin puolivälissä, ei unessa mutta ei valveillakaan.

Sängyn lempeä lämpö antaa mahdollisuuden kokea niitä tunnetiloja, mitä tämän päivän kulttuurissa tarjoutuu läpikäytäviksi. Kitkerät Neitsyet -yhtyeen laulun ”Nuku nuku kultarakas (eli kehtolaulu unettomalle aikuiselle)” säkeistö on tästä hyvä esimerkki: ”Ehkä yt:t menevät ohi, eikä potkuja tulekaan, ehkä BB-börje voittaa sittenkin, ehkä vältämme Balilla terrorismin ja turistiripulin, eikä se olekaan kasvain se on vain iso finni”. Sänky on yksi paikka, missä tämänpäiväinen tunnetalous tulee eletyksi ja koetuksi. Maaten olemalla.

Takaisin uusimpaan kolumniin

*

15.1.2013

Rahan imuroimisen taidosta

Anu Kantola

Jokaisella poliittisella järjestelmällä on oma sanastonsa. 1980-luvulta lähtien iskusanoja ovat olleet rakennemuutos, tietoyhteiskunta, informaatioyhteiskunta, innovaatiot, osaaminen ja luova talous.

Mitä väliä näillä sanoilla on ja mitä niillä tehdään?

Antiikin filosofit keksivät, että sanoilla voi tehdä paljonkin: taitava puhuja vakuuttaa niillä kuulijansa ja saa tahtonsa läpi. Kun Platon piti retoriikkaa vain tiettyjen tavoitteiden ajamisen keinona, Aristoteles väitti, että retoriikka on laajempi taito, jota puhuja voi käyttää.

Tällä taidolla on nykyisin paljonkin käyttöä yhteiskunnassa. Kun luokkaperustaiset ideologiat ovat hämärtyneet, poliittiset liikkeet, puolueet, etujärjestöt, think tankit ja politiikan konsultit täyttävät  uusia käyttökelpoisia sanoja omien tavoitteiden ajamiseen. Hyvin harkituilla sanoilla voi hankkia asemia, rakentaa järjestelmiä ja yksinkertaisesti imuroida julkista rahaa.

Viime vuosikymmeninä erityisesti yritykset ja talouselämä ovat olleet ehdottomasti taitavimpia retoriikan taidossa. 1990-luvun lama oli taitekohta, jossa elinkeinoelämä iski uusilla sanoilla. Laman syövereissä taloudelliset tutkimuslaitokset ja yritykset loivat yhteistyössä arvion Suomen kilpailukyvystä ja lanseerasivat ohjelman, jonka mukaan Suomen tuli satsata julkista tukea yrityselämän uudistumiseen. 1990-luvulta lähtien yrityksiin kanavoitiin julkisia varoja satoja miljoonia joko suorana tukena valtiolta tai Sitran ja Tekesin kautta. Yritykset onnistuivat vakuuttamaan päättäjät siitä, että yrityselämään annettu julkinen raha on satsaus parempaan.

Yritykset julistautuivat strategisen huippuosaamisen yksiköiksi, jotka yllättäen kattoivat kaikki Suomen suurimmat toimialat ja imuroivat valtiolta tulevan julkisen tuen. Suomi ponnahti maailman huipulle yritystukien määrässä: bruttokansantuotteesta 3,5 prosenttia meni yritysten tuotekehitykseen. Summa ei ole mitenkään mitätön. Yritykset saivat julkista tukea yhden euron aina kun terveydenhuoltoon pistettiin kaksi euroa. Satsaukset ovat olleet miljardeja.

Mitä sen jälkeen tapahtui? Tuen tehokkuudesta on puhuttu hyvin vähän eikä sitä ole arvioitu.

Viime aikoina on alkanut näyttää siltä, että tukipolitiikka on epäonnistunut pahan kerran. Jos kuuntelee itse yritysjohtajia, Suomi on pudonnut kelkasta, tuotantorakenne on vanhentunut, emmekä pysty valmistamaan tuotteita jotka menisivät kaupaksi.

Mitä miljardeillemme tapahtui? Katosivatko veronmaksajien rahat yritysten rakentamien hallintohimmeleiden syövereihin? Monet taloustieteilijät sanovat, että yritysten julkinen tukeminen on turhaa eikä tuota markkinakelpoisia tuotteita.

Tänä keväänä kannattaa olla kuulolla, kun talouskriisissä mietitään minne rahat pistetään. Innovaatiot, rakennemuutos ja luova talous ovat jälleen politiikan ja talouden päättäjien huulilla samalla kun he moittivat hyvinvointipalveluja ja julkista sektoria tehottomuudesta ja innovatiivisuuden puutteesta. Ei kannata hämääntyä – se on retoriikkaa, joka kuuluu tärkeänä osana rahan imuroimisen taitoon.

Takaisin uusimpaan kolumniin

*

3.1.2013

Kultturelleja kaikki tyynni

Jyrki Korpua

Olemme kultturelleja ja kultivoituja. On eri asia, huomaammeko sitä. Tai millaista ”kultivaatiota” kukainenkin arvostaa, vai arvostaako mitään?

Ympäriltämme löytyy ”rahvaankulttuuria” ja ”korkea(mpaa)kulttuuria”, riippuen keneltä kysytään. On vastakkainasetteluja ja vierekkäin asetteluja, arvostamista ja arvostelua: ääneti tai kovaan ääneen. Väitteitä mono- ja multikulttuurisuudesta, hetero- ja homokultivaatiota – ja kaikkea näiden väliltä.

Muinaiset kreikkalaiset ja roomalaiset sen tiesivät: ihminen on henkinen olento. Kenties juuri Cicero ensimmäisenä puhui ”hengen viljelystä” (cultura animi) kirjoittaessaan filosofiasta. Näin kulttuuri sai erään merkityksensä: Meidän tulee viljellä henkeämme.

Ihmiset arvottavat kulttuuria: mikä on hyvää, mikä huonoa? Mikä tuottaa ja mistä on hyötyä? Kuka toisaalta olisi oikea ihminen määrittelemään kulttuurin? Tuskin kukaan. Opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuuripolitiikan kerrotaan perustuvan luovuuteen, kulttuuriseen moniarvoisuuteen ja tasa-arvoon. Sen tavoitteena on vahvistaa kulttuurin taloudellista perustaa –taas ajatellaan ja arvotetaan asioita rahan kautta. Totta kai kulttuurin käsitteeseen kietoutuu sivistys, taide ja kielikin. Kielen kauttahan me rakennamme maailmamme, ja ajatuksemme ovat ominta kieltämme. Voiko olla hengen viljelyä ilman kieltä?

Olen kultturelli. Näen elämän ja kulttuurin kauneuden yhtä lailla klassisessa kirjallisuudessa, sarjakuvassa, jääkiekko- tai jalkapallo-otteluissa, transmodernissa teatteriesityksessä, runonlausuntatilaisuudessa tai vaikkapa darts-kisoissa. Nostan harrastamani eri osa-alueet korkealle riippumatta niiden taloudellisesta, viihteellisestä, älyllisestä tai fyysisestä sisällöstä. Minulle ne ovat kulttuuria, intohimoani.

Mitä olisi ollut roomalainen kulttuuri ilman gladiaattoreita ja sirkushuveja, kreikkalainen ilman teatteria? Millaisia me eurooppalaiset olisimme ilman pallopelejämme? Suomalaiset ilman jääkiekkoa?  Minä kykenen kuluttamaan päivän lukemalla Virginia Woolfia tai Coleridgeä, mutta illalla mylvimään Oulun Raksilassa jääkiekkokaukalon laidalla. Joskus toki kohtaan hieman ihmettelyä kollegoiden tai tuttavien puolelta. En kannata vastakkainasetteluja. Maailmassani ruumiin- ja mielenkulttuuri, penkki-  ja kuntourheilu, viihde ja taide kävelevät käsi kädessä. Kaikki riippuu näkökulmasta.  Mekin olemme osa kulttuuria – kultturelleja kaikki tyynni.

Takaisin uusimpaan kolumniin

*

14.12.2012

On-line– ja off-line-etiikka

Tuija Saresma

Verkkodemokratia, netiketti ja vastaavat uudissanat kuvaavat internetin aiheuttamaa kulttuurin muutosta. Nettiä kehutaan globaaliksi virtuaalisen uusyhteisöllisyyden tilaksi. Keskustelufoorumeilla on matala kynnys osallistua ajankohtaisiin debatteihin. Toisinajattelijat pitävät yhteyttä kannattajiinsa verkossa, vallankumouksia käynnistetään virtuaalisesti. Kansalaisyhteiskunnan ihanne aktiivisista toimijakansalaisista ja punkkareiden DIY-ideologia (do it yourself, tee se itse) kiteytyvät blogosfäärissä: pääsy nettiin on kaikki, mitä bloggaaja tarvitsee. Ei ihme, että on arveltu blogosfäärin koon tuplaantuvan aina uudestaan vajaassa vuodessa.

Kuva netistä demokratian tyyssijana on myös kyseenalaistettu. Kansakunnan likaviemäreiksikin kutsutuilla keskustelufoorumeilla anonymiteetti ruokkii ilkeyttä. Provosoiminen, kiusaaminen, yksilöihin ja ihmisryhmiin kohdistuva vihapuhe ja väkivallan lietsonta ovat arkipäivää. Valtiot ja vallanpitäjät harjoittavat sensuuria, tekijänoikeuksia rikotaan, pommireseptit ja lapsiporno leviävät tehokkaammin kuin kukaan vielä jokunen vuosikymmens sitten uskoi.

Yhä uudet ihmisryhmät siirtyvät verkkoon, yhä useammat toiminnat tehdään virtuaalisesti. Tutkimuksen on seurattava ihmisiä uusiin toimintaympäristöihin. Kulttuurintutkijoidenkin tutkimuskohteet löytyvät yhä useammin netistä. Uudessa kulttuurisessa tilanteessa on kehitettävä uusia materiaalinkeruutapoja ja analyysimenetelmiä. Virtuaalietnografiaa tekevät niin kansatieteilijät kuin informaatioteknologit. Vuonna 1998 perustettu Association of Internet Researchers (AoIR) kokoaa yhteen internet-tutkijoita kulttuurintutkimuksesta ja sosiaalitieteistä informatiikkaan. Se on julkaissut oman eettisen ohjeistonsakin.

Edellyttääkö digitalisoituminen syvällistä metodologista myllerrystä tai tutkimuseettisten ohjeiden perusteellista päivittämistä? Kukaan tuskin enää väittää, että virtuaalinen olisi materiaalisen todellisuuden vastakohta. Onko on-line- ja off-line-maailmojen tutkimisellakaan suurta eroa?

Kulttuurintutkimusta sivuavien alojen tieteellisissä seminaareissa ja konferensseissa on nykyisin yleensä mukana myös internet-tutkijoita. Keskusteluissa, joita käydään internet-materiaalien tutkijoiden alustuksista, tutkittavien anonymiteetin säilyttämisen merkitys korostuu. Nettijulkisuus näyttäytyy näissä keskusteluissa toisinaan hallitsemattomana, vaarallisenakin. Foorumikeskustelijoihin ja bloggaajiin suhtaudutaan suojelevasti, kuin hyväuskoisiin lapsiin, jotka naiiviudessaan käyttävät nettiä siellä vaanivista uhkista piittaamatta.

Bloggaajat ja foorumeilla keskustelevat säätelevät julkisuutta ja  suojelevat yksityisyyttään monin tavoin. Harva bloggaaja esiintyy omalla nimellään, ja muutenkin informaatiota annetaan harkitusti. Blogeissa julkaistut valokuvat on yleensä rajattu ja käsitelty niin, että henkilöiden tunnistaminen on mahdotonta.  Kirjautumistakin edellyttävillä keskustelufoorumeilla useimmat esiintyvät nimimerkillä. Myös sovelluksia kehitetään jatkuvasti yksityisyyden säätelyn ja tietoturvan parantamiseksi.

Tutkijan velvollisuus on suojella tutkimukseensa osallistuvia ja pitää huolta siitä, että tutkimus ei vahingoita heitä. Mutta kriittisellä tutkimuksella on myös muita pyrkimyksiä. Jos tutkimusetiikka palautetaan pelkkään anonymiteetin korostamiseen, tärkeitä eettisiä kysymyksiä jää käsittelemättä. Saako tutkija analysoida netissä julkaistua materiaalia senkin uhalla, että hänen tulkintansa loukkaavat materiaalin tuottajia? Entä  lainata netissä julkaistuja tekstejä ja kuvia tutkimustarkoituksiin? Mitä tarkoittaa sanojen omistusoikeus verkossa? Pitäisikö rasististen mielipiteiden lietsojien aggressiivinen kommentointi turvata sananvapauden nimissä? Keitä anonymiteettia ja digitaalista omistusoikeutta puolustava tutkimusetiikka lopulta suojelee?

Automaattinen anonyymiuden vaatimus sen perusteita pohtimatta on heppoista nettietiikkaa. Tutkimusetiikan yksinkertaistaminen tutkittavien oikeuksista huolehtimiseen ja pahan mielen kaihtamiseen saattaa johtaa liialliseen varovaisuuteen, ja pahimmillaan se voi rajata ilmiöitä tutkimuksen ulkopuolelle.

Tutkimusetiikka laajemmassa merkityksessään viittaa kulttuurintutkimuksen poliittiseen pyrkimykseen puuttua tutkimuksen keinoin epätasa-arvoisuuteen ja vääryyteen. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus päämääränä ylittää kapeasti mielletyn yksilön sananvapauden ja sanojen omistusoikeuden. Emansipatorinen tiedonintressi tähtää vallan ja hallinnan mekanismien paljastamiseen ja kyseenalaistamiseen. Sen ohjaama tutkija ei aina voi välttää tutkittavien varpaille astumista. Netinkin (puoli)julkisia areenoita on tutkittava kriittisesti, vaikka tutkijoiden tulkinnat eivät aina miellyttäisi tutkittavia itseään.

Netti ympäristönä asettaa uusia metodologisia ja eettisiä haasteita, mutta kuten AoIR:n eettisissä ohjeissa todetaan, tutkimusetiikkaan ei edelleenkään ole olemassa yleispäteviä sääntöjä. Eettiset ohjenuorat ovat tilanteisia. Ne syntyvät dialogisessa prosessissa ja paikantuvat muuttuviin kulttuurisiin tilanteisiin, tieteellisiin keskusteluihin ja teknologisen kehityksen vaiheisiin. Eettiset valinnat on mietittävä ja perusteltava tapaus tapaukselta, tutkitaan sitten on-line– tai off-line-todellisuutta.

P.S. Pyrimme lisäämään Kulttuurintutkimuksen seuran nettinäkyvyyttä tämän parin viikon välein päivitettävän kolumniblogin ja uusien Facebook-sivujen myötä – käykää tykkäämässä!

Kulttuurintutkimuksen seura Facebookissa

Takaisin uusimpaan kolumniin

*

30.11.2012

Median tyrkyttämä kaksinapainen purulelu

Helmi Järviluoma

Mieheni luki ääneen pilakuvan (HS 22.11.2012), jossa Itä-Suomen yliopiston tutkijat analysoivat Talvivaaran altaiden metallipitoisuuksia.

– Säästä minut tältä, voihkin ja pakenin. Lähdin huruuttelemaan kohti työhuonettani Itä-Suomen yliopistossa. Matkalla minulla oli aikaa miettiä. Tältä täytyi tuntua lähes 18 000 yliopistomme kaikkien tieteellisten hyvien käytäntöjen mukaan toimivasta ”Hyvästä Tutkijasta”, hallinnoijasta ja opiskelijasta.

Yhtäältä toive, että kunpa vain voisi mennä Alkukivien taakse piiloon, kyllä se kohu siitä laantuu. Ja niin se tietysti laantuukin. Lähes unohtuneet ovat Urpo Rinne ja Riekkiset, joita kirjailija Jaakko Yli-Juonikas hulvattomasti nimittää Neuromaanissaan ”median tyrkyttämän kaksinapaisen purulelun” toiseksi pääksi eli ”Pahoiksi Neurologeiksi”. Toisessa päässä ovat niin sanotut ”Hyvät Neurologit”, kuten Jorma Palo.

Toisaalta moni meistä haluaisi varmasti sanoa niin kuin Esko Valtaoja, joka Kainuun Sanomien webbilehdessä (18.05.2012) Talvivaarasta puhuessaan lainaa Kekkosta:  Saatanan tunarit! Pienen Suomen pitäisi olla kaivosteknologian esimerkkimaa; ei ole varaa mihinkään muuhun kuin kaksinkertaiseen varmistamiseen.

D-vitamiinitutkijoilta olisi vaadittu äärimmäistä epäluuloisuutta silloin, kun he huomasivat YLE:n Akuutin toimittajan höristävän korviaan juttua tehdessään. Toimittaja kuuli, että D-vitamiinien pitoisuuksien mittaustuloksissa on vaihtelua. ”Toimittaja tietenkin tarttui asiaan ja pyysi aineistoa”, UEF:n viestintäjohtaja kertoo Iltasanomissa (16.11.2012).

Ehkä on meidän kulttuurintutkijoiden onni, että toimittajat harvoin kaksin käsin riistävät puolivalmiita ”korkean riskin” tutkimustuloksia käsistämme. Teemme vuosia, joskus vuosikymmeniä kestäneistä hankkeistamme merkittäviä kansainvälisiä artikkeleita ja massiivisen perusteellisia kirjoja. Vanhakantaiseen, toivorikkaasti järjestettyyn lehdistötilaisuuteemme ei tule yhtään toimittajaa edes voileivän toivossa.

Liekö kilpailu luonnontieteissä mennyt niin kireäksi, että puolivillaisetkin jymyuutiset on tuotava esiin, jotta hierarkiassa pärjäisi? Tämä kehityskulku menee vääjäämättä päin Puijon mäntyä. Toivoa vain saattaa, ettei kohu vahingoita koko tutkimusryhmää. Näinkin voi käydä silloin, kun purulelun toiseen päähän sattuvat Hyvät Lääketehtaat, joista yhden edustaja istuu esimerkiksi Suomen Akatemian hallituksessa.

Mutta ei ole hyvä sekään, että kulttuurintutkijoiden hykerryttävän kiintoisat tutkimustulokset keräävät pölyä tai elektronisia ruumismatoja kirjastojen uumenissa. Kulttuurintutkimuksen seuran uusi kolumnipalsta toivottavasti ajan mittaan tuo esiin sitä tärkeää tutkimustyötä, jota me seuralaiset olemme tehneet jo kohta kolmenkymmenen vuoden ajan ja teemme edelleen.

Takaisin uusimpaan kolumniin

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s