Abstraktit

Sisäistetty raha

V Kulttuurintutkimuksen päivät, 16.-17.12.2011, Turun yliopisto

 

(Takaisin päivien pääsivulle)

Päivien kaikki työryhmät pidetään Educarium-rakennuksen saleissa. Esitysten tarkat kellonajat on merkitty mikäli ne ovat tiedossa.

*

Digitaalinen talous

Perjantai 16.12.2011 klo 15.00–18.00, sali 358

Työryhmän vetäjät:
Tero Karppi, mediatutkimus, Turun yliopisto
Saara Könkkölä, markkinointi, Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu
Henri Weijo, markkinointi, Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu

DISCURSIVE PRACTICES AS MEDIATORS OF USERS’ IDENTIFICATION WITH CO-CREATED, MUSIC-RELATED ON-LINE SITES
Rita Järventie-Thesleff, Aalto University School of Economics

The paper works towards a practice-based theoretical approach to Internet users’ identification process and focuses on discursive practices that characterize the interaction in co-created, music-related on-line sites. Drawing upon recent audience research, literature on consumer co-creation and brand communities, as well as research on identities and identification the study investigates the discursive practices as potential enablers and/or preventers of the amateur musicians’ identification with on-line sites. In the empirical study the amateur musicians were interviewed about their preferred Internet sites, their audience actions and co-creation experiences, based on which netnographic research in the referred music related web-sites was carried out. In the last phase I returned to the musicians to discuss the findings with them.  Based on the preliminary analysis I was able to name three practices: (1) the practice of flattering (2) the practice of evaluating and (3) the practice of sharp-tempered commenting. The practice of evaluating enabled the identification with the online community. On the other hand both the flattering and the sharp-tempered commenting were perceived as alienating and thus practices preventing the identification with the web-based community. This piece of research contributes to the recent audience research by shedding light to the participatory and discursive practices that characterize the media configuration of today (Carepentier 2011).

DOES THE INTERNET’S COUNTERCULTURAL HERITAGE HINDER THE EMERGENCE OF E-COMMERCE?
Henri Weijo & Saara Könkkölä, 
Aalto University School of Economics

Ever since the Internet was opened for the general public in the mid 1990s, different industries have flocked to the Internet and found great success in establishing digital selling channels. Some of the early pioneers of Internet-based business, such as Amazon and Google, have grown to become some of the most powerful companies in the world. However, this shift has not been without drama between consumers and marketers (Giesler, 2008). Some consumers have embraced an ethos of non-commerciality and are increasingly demanding that all information and content spread through the Internet be free (Turner, 2006; Kozinets, 2008; Streeter, 2011). This paper investigates the historicity of this movement and discusses the Internet’s 1960s countercultural utopian discursive roots as the source of this consumer resistance.

KOVAA TYÖTÄ OLLA MINÄ
Muotiblogit itseilmaisun ja maineenrakentamisen paikkoina
Mikko Hautakangas & Elina Noppari,
Tampereen yliopisto

Etupäässä nuorten naisten kirjoittamat, pukeutumista, trendejä ja omaa elämäntyyliä käsittelevät nettipäiväkirjat, eli niin sanotut muotiblogit, ovat kasvattaneet suosiotaan ja keränneet kasvavaa mediahuomiota Suomessa viimeisen viiden vuoden ajan. Aluksi kotimainen muotibloggaaminen miellettiin postimerkkeilyyn rinnastettavaksi harrastukseksi, mutta nyt “muotibloggaamisesta on Suomessakin kasvanut koko muotialaa ja mediaa kiinnostavaa liiketoimintaa” (Image 2/2011). Tunnetuimmista bloggaajista on tullut sosiaalisen median vaikuttajahahmoja: heillä on kymmeniätuhansia lukijoita; he esiintyvät stailaajina televisio-ohjelmissa, asiantuntijoina lehtijutuissa ja malleina mainoskampanjoissa; he ovat solmineet yhteistyösopimuksia mediatalojen ja muiden yritysten kanssa; he saavat toiminnastaan ansiota ja erilaisia etuuksia.

Tampereen yliopiston Comet-tutkimuskeskuksessa tehty tutkimus kartoittaa suomalaista muotiblogi-ilmiötä ammattimaistumisen ja kaupallistumisen näkökulmista. Bloggaamisen ammattimaistumisesta puhuttaessa on usein keskitytty bloggaajien erilaisiin mahdollisuuksiin ansaita rahaa: on pohdittu tuotelahjojen ja mainossopimusten vaikutusta blogisisältöihin, puhuttu piilomainonnasta ja tuotesijoittelusta, verrattu suomalaisia bloggaajia ulkomaalaisiin “virkasiskoihinsa” ja arvioitu, kuinka moni todella tienaa merkittäviä summia blogillaan. Tämä on kuitenkin vain yksi näkökulma ammattimaistumisen kysymykseen. Ymmärtääksemme paremmin, mistä muotiblogi-ilmiössä on kysymys, on tarkasteltava koko mediakulttuuria ja erityisesti naisille suunnattua kaupallista mediakenttää laajemmin. Tutkimusta jäsentävät kolme keskeistä teemaa: 1) bloggaajien henkilökohtainen kokemus yksityisen ja julkisen rajapinnalla, 2) perinteisten medioiden (etenkin muoti- ja naistenlehtien) vastaus harrastajasisällöntuottajien esiinmarssiin sekä 3) blogien rooli kulutuskulttuurin merkityskamppailuissa (yhtäältä markkinoinnin ja tuotesijoittelun alustoina, toisaalta kulutuskulttuuriin liittyvän identiteettityön ja kuluttajavinkkien keskusteluareenoina).

YHTEYKSIEN FASILITOIJAT 
Mediayhtiöt ja kuluttajien kulttuuriteollinen toiminta sosiaalisessa mediassa 
Mikko Villi, Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu, viestinnän laitos

Sosiaalisessa mediassa kuluttajat osallistuvat aktiivisesti kulttuuriseen tuotantoon, joko omimalla ja kierrättämällä sisältöjä kaupallisesta mediasta tai luomalla omia sisältöjään. Sekä uuden että vanhan median yritykset hyödyntävät tätä kuluttajien aktiivisuutta. Vain pieni osa mediayleisöstä kuitenkin luo uutta sisältöä, joten suuri enemmistö heistä koostuu edelleen katselijoista, lukijoista ja kuuntelijoista (van Dijck 2009), ei tuottajakatselijoista,tuottaja-lukijoista tai tuottaja-kuuntelijoista.

Myös mediayhtiöiden näkökulmasta kuluttajien tuottamaa sisältöä merkityksellisempää ovat sosiaalisessa mediassa ihmisten väliset sosiaaliset kontaktit, heidän keskinäiset yhteytensä – horisontaalinen viestintä ja implisiittinen osallistuminen (Cohen 2008; Schäfer 2011). Tärkeää on myös, että sosiaalisessa mediassa kuluttaja entistä enemmän paljastaa itsestään (Andrejevic 2008, 40). Marshallin (2009) näkemyksen mukaan mediayhtiöiden menestyksellinen toiminta koostuukin jatkossa merkittävästi kuluttajien keskinäisen viestinnän ja yhteyksien fasilitoinnista.

Paperissani esittelen tuloksia suomalaisessa mediayhtiössä tehdystä tutkimuksesta. Tulokset vavistavat omalta osaltaan näkemystä siitä, että kuluttajien tuottamaa sisältöä olennaisempaa on se, kuinka kuluttajat tuovat lisäarvoa mediatuotteisiin liittämällä niihin mukaan sosiaaliset suhteensa (Cohen 2008). Lisäksi pohdin sitä, voiko kuluttajien toimintaa sosiaalisessa mediassa pitää osana kulttuuriteollisuutta. Tässä kohtaa hyödynnän erityisesti laajennetun kulttuuriteollisuuden käsitettä (Schäfer 2011).

Lähteet

Andrejevic, M. (2009). Critical Media Studies 2.0: an interactive upgrade. Interactions: Studies in Communication & Culture, 1(1), 35–51.

Cohen, N. S. (2008). The Valorization of Surveillance: Towards a Political Economy of Facebook. Democratic Communiqué, 22(1), 5-22.

Marshall, D. P. (2009). New Media as Transformed Media Industry. In J. Holt & A. Perren (Eds.), Media industries: History, Theory, and Method (pp. 81-89). Chichester, UK: Wiley-Blackwell.

Schäfer, M. T. (2011). Bastard Culture! User participation and the extension of the cultural industries. University of Utrecht.

van Dijck, J. (2009). Users like you? Theorizing agency in user-generated content. Media, Culture & Society, 31(1), 41-58.

OSAAMISEN MERKITYS JA ROOLI TV-KANAVIEN JA TUONANTOYHTIÖIDEN STRATEGISESSA TOIMINNASSA
Ilkka Uronen, Helsingin yliopisto, viestinnän laitos & HAAGA-HELIA Amk

Suomalainen televisiotoimiala on käynyt läpi rajun kilpailutilanteen muutoksen viimeisen 10 vuoden aikana. Digitaaliseen lähetystoimintaan sekä uuteen median toimintaympäristöön siirtyminen ovat lisänneet kilpailevien kanavien ja ohjelmatarjonnan määrää. Internet ja mobiilit laitteet ovat kehittyneet television kilpailijoiksi ja tarjoavat vaihtoehtoisia sisältöjä ja palveluita median käyttäjille. Lisäksi kilpailu katsojista ja mainostajista on lisääntynyt niin, että television on tuotettava ohjelmasisältöä jatkuvasti halvemmilla hinnoilla ja uusia ansaintalogiikoita hyödyntäen.

Yleisradion toiminta rahoitetaan tv-maksuilla tämänhetkisen tiedon mukaan vuoden 2011 loppuun, ja tämän jälkeinen rahoitusmalli on vielä auki. Kaupallisten kanavien liiketoiminta perustuu jatkossakin mainosmyyntiin eli siihen että kanava pystyy tarjoamaan mainostajalle suurimman mahdollisen määrän oikeaan kohderyhmään kuuluvia katsojia. Sekä siihen että kanava pystyy tarjoamaan katsojille sellaisia ohjelmia ja palveluja, joista he ovat valmiita maksamaan. Mainostuottojen jakautuessa suuremmalle joukolle mediayrityksiä, ne joutuvat kehittämään uusia rinnakkaisia tulonlähteitä. Keskeinen osa uutta liiketoimintaa ovat maksukanavat kuten MTV3:n Max-, Fakta-, Leffa-, Juniori-, Ava-, Sarja-, ja Scifi -kanavat. Lisätuottoja haetaan myös maksullisista verkko-, ja mobiilipalveluista, oheistuotteista sekä erilaisista palvelujen käyttömaksuista.

Osaamisesta on tullut televisiotoimialan yrityksille keskeinen kilpailutekijä, jolla ne pyrkivät varmistamaan kannattavuutensa jatkossa. Osaamista ja sen merkitystä koskevat kysymykset nousevat suoraan toimintaympäristön ja kilpailutilanteen muutoksesta:

(1) Mikä on osaamisen merkitys ja rooli valtakunnallisen tv-kanavien ja tuotantoyhtiöiden strategisessa toiminnassa?

(2) Mitkä tekijät median toimintaympäristössä vaikuttavat toimialaorganisaatioiden osaamiseen ja osaamisen kehittämiseen ja kuinka?

*

Eläimet rahoiksi! Eläimet taloudellisen hyödyn välineinä

Perjantai 16.12.2011 klo 15.00–18.00, sali 361

Vetäjät:
Birgitta Wahlberg, Åbo Akademi, oikeustieteiden laitos
Kreeta Ranki, Turun yliopisto, filosofian oppiaine

ELÄINKAUPASTA AFRIKKAAN
Leijonan muuttuvat tilat
Jopi Nyman
, Itä-Suomen yliopisto

Eläinten kulttuurisia konstruktioita tarkasteltaessa on aiheellista pohtia eläimen ja kolonialismin suhdetta. Eksoottiset eläimet ovat yksi siirtomaista hankituista tuotteista, joiden avulla eläintarhat ja yksityiset eläimet ovat rakentaneet eksoottisuuden spektaakkeleita. Länsimaisessa moderniteetin diskurssissa toiseutta edustavan eläimen (ja aivan erityisesti eksoottisen villieläimen) läsnäolo ihmiselle kuuluvassa tilassa on ongelmallista. Kolonialistisen kirjallisuuden eläinrepresentaatioissa suuret kissapedot onkin yleensä määritetty ihmisten tappajaksi, mikä on oikeuttanut niiden metsästyksen kolonialistisen kontrollin ja järjestyksen ylläpitämiseksi.

Esitelmässä tarkasteltava Anthony Bourken ja John Rendallin muistelmateos A Lion Called Christian (1971) on osa kolonialismin kulttuuria. Siinä kansainvälisen eläinkaupan sekä siirtomaakaupan käytänteet ja historiat kytkevät eksoottiset eläimet ja länsimaiset kaupunkitilat toisiinsa. Teoksessa tavaratalo Harrodsin lemmikkiosastolta ostettu ja Lontoossa varttuva leijona Christian päätetään palauttaa aikuistuttuaan Afrikkaan. Esitelmä tarjoaa muistelmateoksesta jälkikoloniaaliselle teorialle pohjautuvan luennan, jossa tarkastellaan sekä kolonialistisen muistojen läsnäoloa teoksessa että eläimen roolia. Tulkinnan mukaan eläimen tehtävänä on kyseisessä teoksessa problematisoida tilan luonnollistettua jakoa ihmisten ja eläinten tiloihin. Esitän, että Christian ottaa haltuunsa ja muokkaa omiin tarkoituksiinsa Lontoon suurkaupunkitilaa jälkikoloniaalisen siirtolaisen tavoin. Bourken ja Rendallin teos kritisoikin modernin yhteiskunnan kolonialistisia ja antroposentrisiä hierarkioita paljastamalla erilaisia kulttuurisen hybriditeetin muuttuvia tilanteita, joissa kolonialististen diskurssien arvoja rikotaan ja puretaan.

SUURPEDOT EKOSYSTEEMIPALVELUINA JA -HAITAKKEINA
Suurpetojen katselu- ja valokuvauspalvelujen sopeutumisen haasteet suomaisella maaseudulla
Outi Ratamäki
, Suomen ympäristökeskus

Suurpedot ovat osa monensuuntaisia yhteiskunnallisia keskusteluja. Suuri osa keskusteluista on negatiivissävytteisiä, mutta myös suurpetojen läheisyydestä hyötyvää puhetta ja toimintamuotoja on olemassa. Esimerkiksi suurpetojen katselu- ja valokuvauspalveluihin perustuva yritystoiminta on tullut osaksi suomalaisia maaseutuyhteisöjä. Tämän uuden toimintamuodon sopeutuminen paikallisyhteisöön ja sen aiempiin toimintamuotoihin, esimerkiksi metsästykseen, voi kuitenkin olla haasteellista. Maaseudun uudet ja vanhat toiminnot ja toimijat voivat ajautua jännitteisiin suhteisiin. Yhden käsitteellisen avauksen tähän ilmiöön tuo ekosysteemipalvelukäsite. Metsästäjille suurpedot ovat sekä hyödyke että haitake. Valokuvausyrittäjälle suurpedot ovat ekosysteemien tuottama hyöty. Yritystoiminta on usein samalla riippuvainen myös muista luonnon tarjoamista virkistyspalveluista (esim. kauniista maisemasta). Ekosysteemipalvelu käsite nostaa esiin kysymyksen oikeudesta ja arvottamisesta. Miten eri tavoin suurpetojen arvo määrittyy, kuinka suurpetoja hyödynnetään ja kenellä on oikeus näiden palvelujen hyödyntämiseen. Tarkastelen esityksessäni näitä sopeutumisen haasteita yhden suurpetovalokuvausyrittäjän, lieksalaisen Erä-Eeron, näkökulmasta.

MATKAILUELINKEINO
– saimaannorpan uhka vai mahdollisuus?
Minttu Jaakkola & Rosa Rantanen
, Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun yliopisto

Saimaannorppa on maailman uhanalaisin hylje, joka näyttäytyy Suomessa sekä luonnonsuojelun symbolina että ympäristöpoliittisen ja mediakeskustelun kiistakapulana.

Saimaannorpan suojelun tavoitteiden onnistuminen riippuu pitkälti saimaannorpan ihmisnaapureiden, eli paikallisten ja kesä- asukkaiden asenteista itse norppaa ja erityisesti sen suojelun tärkeintä menetelmää, Saimaan vesi- ja ranta-alueiden käyttöön liittyvää säätelyä kohtaan. Asenneilmapiiri saimaannorpan suojeluun liittyen näyttäytyy tällä hetkellä polarisoituneena: alueiden käytön säätelyä vastustavien mielestä rajoitteet koetaan elinkeinonharjoittamisen, vapaa-ajanvieton ja elämisen esteinä, kun taas säätelyä puoltavien mielestä tiukat Saimaan vesistö- ja ranta-alueiden käyttöä koskevat rajoitteet ovat ainoa mahdollisuus pelastaa saimaannorppa sukupuutolta.

Saimaannorpan luomalla positiivisella mielikuvalla on kuitenkin merkittävä arvo Saimaan alueelle, jossa matkailu on tärkeä aluetta kehittävä ja elävänä pitävä elinkeino.  Saimaannorpan tuomat taloudelliset hyödyt voisivat muuttaa paikallistasolla asenneilmapiirin lajin suojelua kohtaan suopeammaksi.  Esimerkkejä uhanalaisen lajin suojelun alueen taloudelle tuomasta lisäarvosta on maailmalta runsaasti, erityisesti liittyen suuriin peto- ja merinisäkkäisiin ja lintuihin (esim. Hoyt 2001; Kerlinger & Brett 1995; Primack, 2008; Naidoo et al. 2011). Luontomatkailukohteiden ja matkailijoiden kiinnostuksen on havaittu kannustavan alueellista ja kansallista hallintoa antamaan painoarvoa luonnonsuojelun tuomille taloudellisille kannustimille sen tuomien kustannusten sijaan (esim. Wilson & Tisdell 2001; Primack, 2008).

Teemahaastatteluihin ja sanoma- ja aikakauslehtikirjoitteluun perustuvan tutkimusaineistomme avulla keskustelemme saimaannorpan välineellistämisestä matkailun edistämiseen ja matkailuelinkeinon mahdollisuuksista edistää suojelulle myönteistä asenneilmapiiriä paikallistasolla.

HYVINVOINTILAATUPIHVI®
EU:n eläinten hyvinvoinnin tuotemerkki ja lisäarvo
Sami Torssonen, 
Turun yliopisto, politiikan tutkimuksen laitos

Euroopan unioni suunnittelee parhaillaan unioninlaajuista eläinten hyvinvoinnin tuotemerkkiä. Unionin pyrkimyksenä on mahdollistaa merkittyjen tuotteiden korkeampi hinnoittelu, minkä toivotaan yhtäältä parantavan osan tuotantoeläimistä oloja ja toisaalta luovan markkinaehtoisen politiikkainstrumentin, joka sopii Maailman kauppajärjestön WTO:n vapaakauppasäännöksiin.

Esittelen puheenvuorossani vaihtoehtoisia tapoja, joilla EU on toistaiseksi lähestynyt hyvinvoinnin tuotemerkin määrittelyä. Analysoin erityisesti sitä, millä tavoin nautakarjan hyvinvointi muutettaisiin EU:n skenaarioissa lisäarvoksi. Arvioin myös EU:n implisiittisesti omaksuman hyvinvointi-käsitteen rajoitteita ja semanttista prosessia uusmaterialistisesta näkökulmasta. Oletan analyysissani, että tuotemerkin myöntökriteerit perustetaan vuonna 2009 valmistuneelle, EU-rahoitteiselle Welfare Quality® -hyvinvointimittaristolle.

KANSAINVÄLINEN KAUPPA JA KANSALLINEN IDENTITEETTI
Alkuperäisrotuisten hevosten tuotteistaminen seuraeläimiksi
Nora Schuurman
, Itä-Suomen yliopisto

Seuraeläinten pidon yleistyminen on synnyttänyt ilmiön, jossa eläimiä tuotteistetaan kumppaneiksi. Eläinystäviä kasvatetaan ja myydään ammattimaisesti, ja esimerkiksi harrastehevosten kansainvälinen kauppa on huomattavaa. Hevosenomistajat näkevät eläimensä usein ensisijaisesti ystävinä ja yksilöinä, ja etsiessään ”täydellistä kumppania” he pyrkivät löytämään itselleen eläimen, joka sopii heidän elämäntapavalintoihinsa ja sosiaalisiin identiteetteihinsä. Kansainvälinen hevoskauppa tuottaa uudenlaisia mielikuvia hevosista kumppaneina, jotka palvelevat harrastajien emotionaalisia tarpeita ja osallistuvat heidän identiteettinsä rakentamiseen. Samalla eri hevosrotujen kulttuuriin, luokkaan ja kansallisuuteen sidotut, historiallisesti rakentuneet merkitykset muuttuvat, ja myös hevoset itse joutuvat sopeutumaan näihin muutoksiin.

Esimerkkeinä edellä kuvatusta ilmiöstä tarkastelen tässä esityksessä kahta hevosrotua, suomenhevosta sekä espanjalaista P.R.E.:tä (Pura Raza Española), joilla molemmilla on kotimaassaan vahva, maan historiaan ja kansallistunteen rakentamisen keskeisiin vaiheisiin ja diskursseihin liittyvä symboliasema. Esitys on osa laajempaa tutkimusta, jossa tarkastellaan kansainvälisen hevoskaupan, hevosten kansallisten identiteettien ja hevosten uuden seuraeläinroolin yhteyksiä. Tutkimuksessa kysyn, miten hevosen ostajan mielikuvat hevosesta kohtaavat tämän hevoselle rakennetun identiteetin, ja mikä merkitys kansallisuusdiskurssilla on toisaalta suomalaisten, toisaalta muiden alkuperäisrotuisten hevosten hankinnassa. Lisäksi pohdin sitä, mitä nämä mielikuvat merkitsevät eläimen kannalta. Millaisia seurauksia kansallisella symboliasemalla ja vierauden fetissillä on itse eläimelle? Tutkimuksen aineistoina käytän rotuyhdistysten internet-sivuja, myynti-ilmoituksia, viranomaisdokumentteja ja hevosenomistajien blogikirjoituksia.

*

Kollaboratiivisen kirjoittamisen työpaja rahasta

Lauantai 17.12.2011 klo 11.00–12.30, sali 361

Työpajan vetäjät:
Teija Löytönen, Aalto-yliopisto, Taideteollinen korkeakoulu
Hanna Guttorm, Helsingin yliopisto, KUFE

Kutsumme kulttuurintutkijoita työpajaan, jossa tarkastelemme, millaista tietoa kollaboratiivinen kirjoittaminen voisi tuottaa rahasta. Kysymme, ja kutsumme kirjoittamaan yhdessä, miten raha vie, käskee, pakottaa, houkuttelee ja suostuttelee meitä kirjoittamaan.

Työpajan lähtökohtina ovat mm. Laurel Richardsonin ajatus kirjoittamisesta tutkimisen metodina sekä Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin ajatus kirjoittamisesta ja tietämisestä rihmastollisena ja virtaavana tapahtumisena.

Tähän työpajaan ei valmisteta esitystä etukäteen. Sen sijaan työpajassa kirjoitetaan yhdessä ja tutkitaan, millaisen esityksen/kirjoituksen voimme luoda rahasta yhdessä. Tervetuloa mukaan.

*

Kulttuurin hyötykäyttö

Perjantai 16.12.2011 klo 15.00–18.00, sali 359

Lisätietoja:
Mikko Lehtonen, mediakulttuuri, Tampereen yliopisto

15.00–15.10 AVAUSSANAT
Mikko Lehtonen

15.10–15.40 LUOKKA(POLITIIKKA) KULTTUURIN JA TALOUDEN RAJALLA
Lauri Lahikainen & Katariina Mäkinen, Tampereen yliopisto

Lähestymme kysymystä talouden ja kulttuurin jäsentymisestä ja talouden kulttuuristumisesta luokan ja keskiluokkaisuuden ongelman näkökulmasta. Esitämme, että keskiluokkaisuus mahdollistaa yhteiskunnallisten ristiriitojen muuntumisen yksilöllisiksi eroiksi, jolloin yhteiskunnallisen epätasa-arvon rakenteet artikuloituvat yksilöllisen epäonnistumisen kautta. Keskiluokkaisuudessa onnistumisen ja epäonnistumisen kertomukset antavat äänen yhteiskunnallisen antagonismin käsittelylle, mutta samalla peittävät sen näkyvistä.

15.40–16.10 HIGHTECH-SUOMESTA SIENIMETSÄÄN
Arkinen maabrändi ja Suomi-kuvan muutokset
Katja Valaskivi & Laura Saarenmaa, Tampereen yliopisto

Vuonna 2010 julkaistun maabrändityöryhmän raportin teemat, toimivuus, luonto ja koulutus, nousevat esiin myös aiemmilla vuosikymmenillä valmistuneissa Suomi-kuvaa koskevissa selvityksissä ja  toimenpide-ehdotuksissa. Painopiste-erojakin löytyy. Kun 1980-1990-luvuilla korostettiin suomalaisen teollisuuden
erikoistumista, huipputeknologiaa, ylellisyystuotteita ja eksoottista luontoa, tuoreessa maabrändiraportissa korostetaan arkielämää ja arjen käytännöllisiä ratkaisuja ja niiden muuttamista yritystoiminnaksi. Esityksessämme käsittelemme eri vuosikymmenillä laadittuja esityksiä Suomi-kuvan ydinaineksista. Keskitymme siihen, kuinka sukupuoli kietoutuu kulttuurin ja talouden väliseen vuoropuheluun Suomi-kuvan rakennustyössä. Lisäksi pohdimme millaisia merkityksiä “kulttuurille” on annettu Suomi-kuvaa koskevissa esityksissä 1980-1990-luvuilla ja vuonna 2010.

16.20–16.50 YSTÄVYYSSEURATOIMINTA JA KULTTUURITYÖN ARVO
Kukka Hammarström, Helsingin Yliopisto, folkloristiikka

Eri maiden välinen ystävyysseuratoiminta sijoittuu osaksi suomalaista yhteiskuntaa yhtenä kansalaistoiminnan muotona. Se on nimetty osa kulttuuripolitiikkaa ja erityisesti kulttuuriviennin aluetta. Valtio tukee osaltaan ystävyysseurojen toimintaa opetus- ja kulttuuriministeriön kautta jaettavien toiminta- ja projektiavustusten muodossa. Mitä valtiovalta sitten edellyttää ystävyysseuroilta avustusten vastineeksi? Kulttuurivienti kytkeytyy erityisesti suomalaisen kulttuurin ja esimerkiksi taiteen vientiin ulkomaisille markkinoille. Tähän asetelmaan sisältyy ajatus kulttuurin taloudellisesta hyödyntämisestä, tuotteistamisesta ja Suomi-brändin rakentamisesta. Ystävyysseurat edistävät kohdemaansa tuntemusta Suomessa ja mahdollisuuksien mukaan myös toisin päin. Seurat ovat hyvin laajasti niin ajallisesti kuin alueellisestikin verkostoituneita. Nämä verkostot kattavat erilaisia yhteiskunnallisia toimijoita esimerkiksi valtiovallan, kaupan, eri ammattiryhmien ja toisaalta paikallisten toimijoiden ja jäsenistönsä henkilökohtaisten kontaktien kesken sekä Suomessa että ulkomailla. Ystävyysseurat pyrkivät kuitenkin olemaan ennen kaikkea kulttuuri-ystävyys-yhdistyksiä, joiden perustana on kulttuurien välisten suhteiden edistäminen ja ylläpitäminen. Vuonna 2006 opetusministeriö uhkasi leikata ystävyysseurojen valtionavustuksia. Tämä herätti runsaasti keskustelua seurojen tekemän kulttuurityön merkityksestä ja samalla arvostuksesta. Millä tavoin ystävyysseurojen tekemän kulttuurityön merkitys on siis taloudellisesti mitattavissa? Entä missä määrin kulttuuri voidaan tässä tapauksessa nähdä hyödykkeenä ja toisaalta itseisarvona?

Esitykseni perustuu tekeillä olevaan väitöskirjatutkimukseeni, joka käsittelee kulttuurien kohtaamista ja kulttuuria koskevan tiedon tuottamista eri maiden välisessä ystävyysseuratoiminnassa.

16.50–17.20 KULTTUURI MAABRÄNDÄYKSESSÄ
Kaisa Hytönen, Lapin yliopisto

Paperin tarkoituksena on tarkastella kulttuurin roolia maabrändäyksessä. Kulttuuria voidaan tarkastella maabrändäyksessä kahdesta eri näkökulmasta: toisaalta maabrändielementtien syntyperustana, toisaalta yhtenä maan vientialana. Miten kulttuuri näyttäytyy näissä kahdessa eri roolissa ja mikä sen kokonaismerkitys on maabrändäyksessä muiden tekijöiden rinnalla?

Maabrändäys on noussut yhdeksi valtioiden kilpailustrategiaksi globaalissa kansainvälisessä järjestelmässä. Sen tarkoituksena on auttaa maata menestymään, erottautumaan ja olemaan kilpailukykyinen. Brändäystoiminta tähtää paitsi taloudelliseen menestymiseen, myös kansalaisten itsetunnon kohentamiseen eli identiteetin vahvistamiseen. Maabrändäyksen elementit nousevat kunkin maan poliittisista, taloudellisista, historiallisista ja kulttuurisista lähtökohdista. Omaleimaisuuden luomisessa kulttuurin ja kansallisen identiteetin merkitys on kuitenkin noussut keskeiseksi maabrändäyksessä. Nykyaikaisen valtion kilpailutilanteessa omalaatuinen kulttuuri on arvokasta henkistä ja taloudellista pääomaa. Kulttuurin liittäminen poliittiseen kontekstiin luo yhteyden nationalismiin, jota paperissa tarkastellaan yhtenä nousevana valtiollisena ilmiönä. Toisaalta kulttuuri ilmenee maabrändäyksen taustoittavana tekijänä identiteettien, kulttuuri-identiteetin ja kansallisten luonteenpiirteiden muodossa.

Toinen kulttuurin ilmenemismuoto maabrändäyksessä on sen ymmärtäminen vientialana. Kulttuuri on alettu nähdä valtionhallinnossa luovana toimialana, jonka tuotteita voidaan viedä ulkomaille. Tässä kulttuurinäkemyksessä kulttuurin ja talouden suhde korostuu. Esimerkiksi Suomen maabrändäyksessä kulttuuri ja talous halutaan liittää yhteen. Kulttuuriviennillä pyritään hyödyntämään kulttuuriin sijoitettuja varoja, kuten muillakin vientialoilla. Näin nähtynä kulttuuri ei toimialana eroa muista maan toimialoista.

17.20–17.50 FUTISFANIT BRÄNDITYÖLÄISINÄ
– tapauksena miesten jalkapallon mm-kisat
Sami Kolamo,
viestinnän, median ja teatterin yksikkö, Tampereen yliopisto

Jalkapallotutkijat ovat usein todenneet, että kannattajat osoittavat paikkaan ja yhteisöön kuulumisen tunteitaan erilaisin rituaalein tavalla, joka kumpuaa heidän omista motiiveistaan. Puheenvuorossani väitän, että jalkapallon tuotteistamisen koneisto eli katto-organisaatioiden, seurojen, sponsoreiden ja median (sekä MM-kisoissa myös kisaisännän) muodostama ”transnationaali korporaatioperhe” hyödyntää tätä samaa tunnekokemusta ja –pääomaa. Faneja kutsutaan ”tunnustamaan väriä”, ja täten aktiivisesti osallistumaan tapahtumien tuottamiseen ja audiovisuaaliseen brändäämiseen. Varsinkin jalkapallon MM-kisoissa faneja puhutellaan ”12. pelaajana”, joiden yhdeksi keskeiseksi tehtäväksi määritellään – globaalin mediajulkisen arvioivan katseen alla – tapahtuman ja kansakunnan maineesta huolehtiminen.

Ydinaineistoni koostuu Yleisradion välittämistä Etelä-Afrikan jalkapallon MM-kisojen alkusarjan ottelujen televisiolähetyksistä (yhteensä 48 peliä). Lähetyksiä (pelit, ennakot, kisauutiset yms.) lähilukiessani olen keskittynyt faneja määritteleviin kuviin, teksteihin ja puheisiin. Nähdäkseni Yleisradion televisiolähetykset peilaavat yleisemminkin sitä fanikuvien tulvaa, jota Fifa ja kisaisäntä halusivat maailmalle levittää, sillä niin kuuliaisen roolin suomalaiset toimittajat ottivat yhtenäisen afrikkalaisen faniutopian konstruoimisessa.

Aluksi kerron, millä tavoin faniasenteesta tuotettiin yleinen, kaikkia koskeva tunnetila. Sitten luen faniesityksistä ulos sellaisia ”dramaturgisia murtumakohtia”, jotka viestivät paitsi fanien käymästä kamppailusta oman tilan ja paikan tunnusta myös fanien toimintaa rajoittavista – tunnetalouteen ja näkyväksi tekemisen politiikkaan liittyvistä – ehdoista. Samalla muistutan, etteivät jalkapallokannattajat olleet MM-kisoissakaan yhtenäinen joukkio vaan heidän keskuudessaan esiintyi myös vastarintaisia tapoja asennoitua lajin tuotteistamiseen. Edelleen esille nousseiden johtolankojen perusteella suuntaan katseeni televisiokuvissa näkyvän fanimaiseman ulkopuolelle ja pohdin niitä laajempia jalkapallon MM-kisojen jälkeensä jättämiä yhteiskunnallisia seurauksia, joihin yleisöjen (ei-fanien) faniksi suostutteleminen ja esittäminen ensisijaisesti tapahtuman rekvisiittana artikuloituivat.

*

Kulttuurin hyötykäyttö

Lauantai 17.12.2011 11.00–12.30

Lisätietoja:
Mikko Lehtonen, mediakulttuuri, Tampereen yliopisto

11.00–11.30 YRITYKSEN KULTTUURIPERINNÖN KAUPALLINEN HYÖDYNTÄMINEN
– liiketoiminnan ja kulttuurin win-win-liitto?
Satu Aaltonen
, Turun yliopiston kauppakorkeakoulu

Pitkään toimineilla yrityksillä on jotain sellaista, mitä uusilla yrityksillä ei ole – historiansa ja osaamisensa. Yrityksen kulttuuriperintö oikein hyödynnettynä on kilpailuedun lähde, joka auttaa etenkin vakiintuneita pienyrityksiä selviämään kilpailussa suuryrityksiä ja toisiaan vastaan. Yrityksen kulttuuriperintö on seurausta sen historiallisesta kehityksestä ja koostuu niin eksplisiittisestä ja hiljaisesta tiedosta kuin materiaaleista, esineistä ja tiloista.

Hyödyntämällä kulttuuriperintöä tehokkaasti voidaan vahvistaa mielikuvaa yrityksen alkuperäisyydestä, tuotteiden ja palvelujen laadusta sekä löytää ideoita uusiin innovaatioihin. Yritysten kulttuuriperinnön kaupallinen hyödynnettävyys perustuu pitkälti siihen, että yrityksen perintö on usein samalla myös osa kollektiivista perintöämme. Onko sen säilyttäminen siis kulttuuriteko ja puolittain jopa yritysten velvollisuus? Vai liittyykö menneisyyden kaupalliseen hyödyntämiseen myös negatiivisia seurauksia?

Esityksessäni käyn lyhyesti läpi yrityksen kulttuuriperintö –käsitettä suhteessa muihin käsitteisiin sekä esittelen kahden tapaustutkimuksen avulla, millaisia asioita tutkitut yritykset ovat tunnistaneet kulttuuriperinnökseen ja miten ne ovat hyödyntäneet tätä perintöä toiminnassaan. Esimerkkien avulla pyrin herättämään keskustelua yritysten kulttuuriperinnön hyödyntämisen vaikutuksista niin yrityksen kuin ympäröivän yhteisönkin tasolla. Esitys perustuu kulttuuriperinnön kaupallista hyödyntämistä edistävään hankkeeseen nimeltä MNEMOS – Koulutuksella laatua ja innovatiivisuutta yrityksen kulttuuriperinnön hallintaan. Hankeessa on mukana tutkijoita ja alueellisia kehittäjiä viidestä Euroopan maasta.

11.30–12.00 JOOGA KULUTUSYHTEISKUNNASSA
– henkisyyden ja materialismin uusi liitto
Liina Puustine
n, politiikan ja talouden tutkimuksen laitos, Helsingin yliopisto

Alun perin intialaisesta joogasta on tullut suosittu vapaa-ajan harrastus ympäri maailmaa, erityisesti Euroopan ja Amerikan mantereilla. Suomessa joogasta tuli muodikasta 2000-luvun vaihteessa Astangajoogan levitessä.

Jooga tähtää perinteisesti kehon ja mielen yhdistämiseen erilaisilla henkisillä jafyysisillä menetelmillä. Tavoitteena on niin yksilöllinen kuin yhteisöllinen hyvinvointi. Joogan ideologia on ei-kaupallista, mutta nykyaikana joogasta on tullut osa markkinataloutta niin Intiassa kuin muuallakin maailmassa. Jooga on länsimaissa painottunut fyysiseen harjoitukseen, jossa on nähtävissä yhteys terveyden, kauneuden ja ruumiin hallinnan kulttuurisiin ideologioihin.

Ennen 2000-luvun alkua lähinnä uskontotieteilijät olivat kiinnostuneita joogasta, mutta sen jälkeen siitä on ilmestynyt myös useita yhteiskuntatieteellisiä kirjoituksia. Monet viittaavat joogan kaupallistumiseen, mutta vain muutama tutkimus on keskittynyt juuri tähän näkökulmaan. Tavoitteenani on siis tutkia, miten henkisyys ja kaupallisuus kietoutuvat yhteen modernissa joogakulttuurissa. Tarkastelen joogan representaatioita suomalaisesta aikakausilehdistöstä (MeNaiset, Kodin Kuvalehti, Hyvä Terveys, Cosmopolitan, Sport, Sara ja ET) kerätyistä artikkeleista: Miten joogan harrastajia puhutellaan kuluttajina.

Tutkimuksen tavoitteena on tuoda esiin sitä, miten Intiasta lähtöisin oleva kulttuurinen suuntaus on muotoutunut globaalissa ja jälkimodernissa maailmassa, ja miten se on niveltynyt suomalaisen kulutusyhteiskunnan käytäntöihin.

12.00–12.30 LOPPUKESKUSTELU

*

Rahasta ja rakkaudesta?  Kuluttaminen, yhteisöllisyys ja työn muuttuvat käytänteet

Perjantai 16.12.2011 klo 15.00–18.00, sali 360

Vetäjät:
Lotta Häkkinen, Turun Yliopisto, Tulevaisuuden tutkimuskeskus
Nina Kivinen, Åbo Akademi, Företagets organisation och ledning

VAPAAEHTOISUUDEN RAJOILLA JÄRJESTÖTYÖSSÄ
Minna Santaoja, Tampereen yliopisto, Johtamiskorkeakoulu

Vuonna 2011 vietetään Euroopan vapaaehtoistoiminnan teemavuotta. Tällä nostetaan esiin vapaaehtoistoiminnan roolia yhteisöllisyyden ja demokratian vahvistamisessa. Vapaaehtoistyö on keskeisessä roolissa myös ympäristön- ja luonnonsuojelussa. Ympäristöhallinnon toimintamahdollisuuksien kaventuessa ympäristöjärjestöillä on keskeinen rooli lainsäädännön toteutumisen valvojina. Erikoistuneet luontoharrastajat puolestaan tuottavat suuren osan luonnon monimuotoisuutta koskevasta seurantatiedosta ja ovat vapaaehtoisina korvaamaton asiantuntijaresurssi.

Vapaaehtoistyötä tehdään lähtökohtaisesti rakkaudesta; toiminta koetaan henkilökohtaisesti tärkeäksi. On kuitenkin tilanteita, joissa vapaaehtoisuuden rajat tulevat vastaan ja asiantuntijuutta koetetaan legitimoida ’kovan rahan’ kautta. Tarkastelen esityksessä ’sisäistettyä rahaa’ kahden tapauksen kautta. Ensimmäinen niistä on Suomen luonnonsuojeluliiton sisällä käytävä keskustelu toiminnan painopisteistä ja resurssien jakamisesta paikallistason vapaaehtoisten ja keskustoimiston kesken. Katkeruutta herää, kun järjestössä jotkut saavat palkkaa samasta työstä jota toiset tekevät vapaaehtoisina. Voidaanko palkkatyön tekijöiltäkin odottaa vapaaehtoisuutta? Toinen tapaus on aktiivisten lintuharrastajien pirkanmaalaisella Natura-lintujärvellä tekemä kokeileva kunnostustyö, joka haastaa ympäristöhallinnon asiantuntijuuden ja toimintatapojen legitimiteetin. Äärimmäisissä tapauksissa järjestötyö on vapaaehtoisille keskeisin elämänalue ja toimeentulon lähde on toissijainen. Tapauksen vapaaehtoiset eivät ole onnistuneet legitimoimaan asemaansa tavalla joka toisi heille toimeentulon. Löytyykö hallinnossa joustovaraa tukea rahallisesti innovatiivista vapaaehtoistyötä, joka voisi tuottaa pienellä panostuksella uusia menetelmiä viralliseen luonnonsuojelutyöhön?

Sulkeeko vapaaehtoistyö määritelmällisesti ulos rahallisen korvauksen? Tai, mikäli vapaaehtoistyö kehystyy väistämättä rahatalouden piiriin, tulisiko sen sijaan puhua esimerkiksi vapaaehtoistoiminnasta? Missä kulkevat vapaaehtoisuuden rajat?

TAIDEMARKKINAT SINGULAARISUUKSIEN MARKKINOINA
Olli Pyyhtinen, Turun yliopisto

Taide ja raha ovat kietoutuneet viimeisen vuosikymmenen aikana entistä tiukemmin toisiinsa, mitä ovat siivittäneet muun muassa taidemarkkinoiden paisuminen, taideteosten yleistyminen sijoituskohteina sekä taideinvestointirahastojen, taideteosten hintatietokantojen ja luetteloiden lisääntyminen. Esitys tarkastelee taidemarkkinoita singulaarisuuksien markkinoina pohjautuen ranskalaissosiologi Lucien Karpikin kehittelemään ”singulaarisuuksien taloustieteeseen” sekä Lontoossa Christie’sin ja Sotheby’sin taidehuutokaupoissa tekemääni kenttätyöhön. Esitys väittää, että ostamisen ja myymisen kohteina taideteokset eivät ole homogeenisia tavaroita, joiden ainoana erottelevana tekijänä olisi hinta, vaan vaihdettavuudestaan huolimatta ne jäävät yhteismitattomiksi. Lisäksi esimerkiksi galleristit eivät mieluusti puhu rahasta tai rahan kieltä vaan ovat ainakin omien sanojensa mukaan voiton tekemisen sijaan kiinnostuneita enemmän taiteilijoidensa uran ja maineen edistämisestä. Esityksen alustavana ajatuksena on, että taideteoksilla on singulaarisina tuotteina ainakin neljä keskeistä piirrettä. Ensinnäkin ne eivät ole täysin erotettavissa tuottajasta (taiteilija). Toiseksi, taidemarkkinoilla tuottaja ja ostaja eivät ole toisistaan yhtä etäällä kuin monilla muilla kulutuksen alueilla. Keräilijät eivät ole pelkkiä ”kuluttajia” vaan usein taiteeseen ja sen keräämiseen intohimoisesti suhtautuvia taiteenrakastajia, jotka ovat aktiivisesti mukana taidemaailmassa. Kolmanneksi, toisin kuin standardimarkkinoilla, taidemarkkinoilla vaihdannan kohteet eivät kadota yhteyttään vaihdon osapuoliin (esimerkiksi teoksen omistushistorialla on keskeinen merkitys sen myyntiarvon muodostumisessa). Neljänneksi, samalla kun hyvän taidehankinnan tekeminen edellyttää perehtyneisyyttä, joka monin verroin ylittää lukuisten muiden suurisummaisten ostopäätösten vaatiman tuntemuksen, mikään tietomäärä ei ikinä onnistu takaamaan, että ostaja on maksanut teoksesta käyvän hinnan. Teosten arvo on aina enemmän tai vähemmän epävarma niin ostotapahtumaa ennen kuin sen jälkeen.

PÖRRÖINEN BLOGIELÄMÄ TEKNOLOGIAN, TALOUDEN JA IDENTITEETIN RISTIVEDOSSA
Lotta Häkkinen, Turun Yliopisto, Tulevaisuuden tutkimuskeskus
Nina Kivinen, Åbo Akademi, Företagets organisation och ledning

Millä ehdoilla blogeja tuotetaan ja kulutetaan? Miten eläminen blogimaailmassa kietoo mukaansa ja miten toimijat kietovat siihen itse itsensä? Millaisille riippuvuuksille, vastuille ja velvollisuuksille toiminta rakentuu?

Esityksessämme pureudumme näihin kysymykseen kolmen bloggaajan näkökulmasta. Kaikki kolme bloggajaa pitävät säännöllistä blogia suomalaisessa verkkolehdessä ja osallistuvat lehden toimintaan myös muilla tavoin. Heidän suhteensa taloudellisessa ja alustan juridiseen omistajaan ja ylläpitäjään poikkeavat kuitenkin toisistaan: yksi tekee lehdelle palkkatyötä, toinen on vakituinen freelancer, kolmas kirjoittaa blogiaan vapaa-ajallaan ilman rahallista korvausta.

Näiden näkökulmien kautta rakentuu kuva ristiriitaistenkin riippuvuuksien verkostosta. Vaikka kaupallinen toimija tukeutuu perinteisiin talouden apparaatteihin kuten palkkoihin ja juridisiin sopimuksiin lehden tuottamiseksi, niiden merkitys sääntelyn keinona on kovin rajallinen pörröisessä, yhteisöllisyyttä korostavassa, ympäristössä. Blogimaailman, ammattitoimittajan sekä bloggaajan omien käytänteiden välinen neuvottelu vaatii tietoista ja tiedostamatonta itseysääntelyä ja eri identiteettien välistä tasapainoilua. Mikä tällöin oikein on blogielämän merkitys median tuottamisessa ja kuluttamisessa?

TULEVAISUUDEN LEIKKISÄ TOIMISTO
Virve Peteri, Sosiaalitutkimuksen keskus, Tampereen yliopisto

Uusia toimistoratkaisuja perustellaan sillä, että ne tarkoittavat perinteisten kokousten sijaan ”merkityksellisiä kohtaamisia”, oman työhuoneen sijaan ”läsnätyötä” ja oman työpöydän sijaan hauskoja hotellimaisempia varauskäytäntöjä. Ollakseen asianmukainen tämän päivän toimiston tulee olla ”tulevaisuuden toimisto”, josta löytyy muun muassa inspiroiva leikkihuone, koti ja rantamaisema. Samaan aikaan kotiympäristö muuntautuu tehdasmaisemmaksi miljööksi, nostalgiseksi esitykseksi teollistumisen ajan työpaikasta.

Esitelmässä tarkastellaan minkälaisin tavoin sisustamisen asiantuntijoiden visiot tulevaisuuden toimistoympäristöistä purkavat palkkatyön ja vapaa-ajan rajoja. Minkälaisia tulevaisuuden toimistotöitä, toimistotyöntekijöitä ja toimistoympäristöjä asiantuntijoiden visiot ”rakentavat”? Aineiston kertojat eivät ainoastaan kuvaa mahdollista tulevaisuutta, vaan he myös aktiivisesti osallistuvat tuon tulevaisuuden materialisoimiseen, sen tuotantoon. Esitelmässä analysoidaan myös niitä keinoja, joilla visiot tulevaisuuden toimistoista tuotetaan luonnollisina, haluttavina ja vääjäämättöminä. Miten visioissa talouden ja rahan vaatimuksista puhutaan tai jätetään puhumatta?

Esitelmän aineistona hyödynnetään internetistä kerättyjä teksti- ja kuva-aineistoja, joissa erilaiset asiantuntijat kertovat ja kuvittavat toimistoympäristöjen tulevaisuuden trendejä sekä toimistoympäristöihin sisustusratkaisuja tuottavien ammattilaisten haastatteluja.

*

Rahapelaamisen hyvä paha raha

Perjantai 16.12.2011 klo 15.00–18.00, sali 244

Työryhmän vetäjät:
Riitta Matilainen, talous- ja sosiaalihistoria, Helsingin yliopisto
Jani Kinnunen, Game Research Lab, Tampereen yliopisto

15.00–15.05 ALOITUSSANAT

15.05–15.30 RAHAPELAAMISEN “ERITYISET VALUUTAT”
Matias Karekallas
, Helsingin yliopisto, sosiaalitieteiden laitos

Selvitän tutkimuksessani suomalaisten rahapelaajien käsityksiä rahasta. Tarkastelen sitä, miten pelaajat puhuvat rahasta, minkälaisia mielikuvia pelaajat liittävät rahaan ja minkälaisia sosiaalisia merkityksiä rahalle annetaan rahapelikulttuurissa. Lähtökohtanani on Viviana Zelizerin teoria rahan sosiaalisesta merkityksestä, jonka mukaan ei ole olemassa vain yhtä, yhteistä rahakäsitystä, vaan monia “erityisiä rahoja ja valuuttoja”, jotka saavat merkityksensä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Sama merkityksenantoprosessi on tunnistettavissa myös rahapelaamisen kontekstissa.

Tutkimusaineistona käytän ryhmähaastatteluja, joissa aktiivisesti rahapelejä pelaavat suomalaiset keskustelevat pelaamiseen liittyvistä teemoista elokuvanäytteiden pohjalta. Aineistosta nousee esille, että pelaajat antavat esimerkiksi rahan eri muodoille (käteinen, pelimerkit, digitaalinen raha, maksukortit jne.) erilaisia merkityksiä sekä ”korvamerkitsevät” rahaa pelaamisen yhteydessä erityisiksi “valuutoiksi”. Pelaajat keskustelevat myös paljon siitä, mitkä “valuutat” ovat moraalisesti hyväksyttyjä pelaamiseen käytettäviksi ja mitkä eivät.

15.30–15.55 RAHA POKERIAMMATTILAISEN PALKKANA
Pia Lindén
, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Jyväskylän yliopisto

Pokeriammattilaisille raha merkitsee palkkaa tehdystä työstä. Rahapelaamisen käsite sisältää kuitenkin itsessään ajatuksen rahan menettämisen mahdollisuudesta: rahapelien vetovoima liittyy osittain omaisuuden uhraamiseen, sillä pelatessa sitoudutaan häviämään rahaa. Pokeriammattilaisten puheessa rahan rooli näyttäytyykin paikoin ristiriitaisena ja raha pokeriammattilaisen palkkana on merkitykseltään osin erilainen kuin perinteisellä tavalla käsitetyn palkkatyöläisen kohdalla.

Pystyäkseen toimimaan rationaalisesti, ei ammattipelaajien mukaan rahan arvoa tulisi ajatella pelatessa. Moni ammattilainen kertoo janoavansa voittamista enemmän kuin siitä ansaitsemaansa rahaa. Silti sanotaan, että pokeri ei ole korttipeli jossa on mukana rahaa, vaan rahapeli jossa on mukana kortteja. Osa pelaajista pitääkin rahaa työnsä keskeisimpänä elementtinä; raha on työväline, palkinto ja hyvän elämän mahdollistaja, jonka ympärille pokeriammattilaisuus kokonaisuudessaan rakentuu. Silti rahaa saatetaan hävitä ja tuhlata huoletta, ja jotkut pelaajista ovat jopa tarkoituksellisesti opetelleet tuhlaamaan voittorahojaan. Kuitenkin rahakeskeisyys saattaa olla myös hämmentävää, ja osa pokeriammattilaisista hakee syvempää sisältöä elämäänsä pokerimaailman ulkopuolelta.

Esitys pohjautuu tekeillä olevaan väitöskirjaan, jonka aineistona ovat pokeriammattilaisilta kerätyt teemahaastattelut.

15.55–16.20 ETÄRAHAPELIT JA PELAAJUUDEN RAKENTUMINEN HARRASTAJAN TAVOITTEISSA JA TOIMINNALLISISSA KYTKÖKSISSÄ
Kalle Keskinen
, Turun yliopisto

Nuorten miesten etärahapeliharrastusta tarkastelevassa pro gradu -tutkielmassa kysyn, millaisten sosiaalisten ja tietoteknisten kytkösten avulla pelaajuutta rakennetaan, millaisia tavoitteita pelaamiselle on asetettu ja mikä on harrastuksen ajallinen suhde arkeen. Olen haastatellut tutkimustani varten kymmentä 20-34 vuotiasta rahapelaajaa, joille yhteistä oli joko pokerin tai urheiluvedonlyönnin harrastaminen internetissä.

Alustavat tutkimustulokseni antavat viitteitä siitä, että tyypillisimmillään rahapeliharrastus on alkanut eräänlaisena leikkinä, josta on haettu lähinnä jännitystä ja hauskaa ajanvietettä. Aloitusvaiheen jälkeen pelaajat ovat kuitenkin jakautuneet kolmeen toisistaan eroavaan harrastajaryhmään. Ensimmäisen ryhmän rahapeliharrastus ei juuri muutu sisällöllisesti aloitusvaiheeseen nähden, tällöin pelaaminen ilmenee satunnaisena hauskanpitona, jossa tavoitteena on viihdyttää itseään toimettomuuden tai tylsyyden iskiessä. Toiselle ryhmälle tyypillistä on alkuvaiheen jälkeen kehittynyt kiinnostus rahapelien tarjoamasta älyllisestä haasteesta, jolloin pelaaja pyrkii tyypillisesti kehittämään itseään, ja siten olemaan pelissä mahdollisimman taitava. Kolmanteen ryhmään kuuluvat harrastajat, joiden pelaaminen on lähtenyt kehittymään ongelmalliseen suuntaan. Ongelmien taustalla saattavat olla esimerkiksi koukkuuntuminen jännityksen tunteeseen, tai epärealistiset kuvitelmat helposta rahasta.

16.20–16.45 RAHAN ARVON HÄIVYTTÄMINEN RAHAPELEISSÄ
Anssi Airas

Rahapelitutkimuksissa viitataan usein ohimennen rahan arvon häivyttämiseen rahapeleissä ilman varsinaisia konkreettisia esimerkkejä tai viittauksia tutkimuksiin joista löytyisi varsinaista evidenssiä tai tukea sille mielikuvalle että peleihin on rakennettu ominaisuuksia tai mekanismeja joilla pyritään tietoisesti häivyttämään rahan arvoa tai muuten johtamaan pelaajaa tarkoituksellisesti harhaan.

Tässä työpaperissa tarkastellaan eräitä klassisia rahapelejä joissa peliin kuuluu oleellisena osana jonkinlainen rahan korvike tai ilmentymä jolla pelissä toimitaan fyysisen raha sijaan. Tulokulmana on tarkastella erityisesti rahan arvon mahdollista tietoista häivyttämistä peliin rakennettuna ominaisuutena tai pelin tarjoamia mahdollisuuksia hyväksi käyttämällä. Tässä yhteydessä tehdään myös vertailua joihinkin klassisiin viihdepeleihin joissa käytetään rahaan rinnastettavaa leikkivaluuttaa tai muita pelissä tietyn arvon omaavia symboleja.

Esimerkkipelien kautta pyritään arvioimaan missä suhteessa rahan arvon mahdolliseen sumenemiseen tai vääristymiseen vaikuttavat pelin ominaisuudet, pelaaja, pelaajan kokemushistoria sekä mahdolliset muut ulkoiset tekijät. Samalla pyritään tarkastelemaan näiden eri tekijöiden taustojen niiden alkuperän tietoisuutta tai tiedostamattomuutta.

16.45–17.10 LOMPAKKO TYHJÄKSI
Raha, pelaaminen ja velkaantuminen
Johanna Järvinen-Tassopoulos
, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

Pelissä rahaa ei tuoteta eikä tuhota: raha katoaa arvona ja ilmestyy uudelleen ulkonaisesti (Baudrillard 1983). Rahapeleissä voi vain voittaa tai hävitä. Nykyään rahan arvoa on yhä vaikeampi mitata, sillä se liikkuu kolikkoina, seteleinä, kortilla, luottona, pelimerkkeinä ja erilaisissa virtuaalisissa muodoissa. Rahapelaaja, joka yrittää muuttaa tappionsa voitoiksi, hakee menetetylle rahalle uutta arvoa. Ongelmallisesti pelaavat saattavat myös hakea jännitystä pelaamalla suuremmilla rahasummilla tai he joutuvat velkakierteeseen rahoittaessaan aina kasvavaa pelihimoaan.

Ongelmapelaamisessa ei ole ainoastaan kyse siitä, että pelaaja on keksinyt päinvastaisen keinon ansaita rahaa tai on löytänyt ulospääsyn surkeasta elämäntilanteestaan (Caillois 2003). Ongelmapelaaja on sen sijaan keksinyt keinon, mihin käyttää työstä ansaitut tulot, säästöt, erilaiset sosiaalietuudet ja jopa perustarpeisiin jätetyt rahat. Rahattomuuden krapula iskee pahasti kulutusyhteiskunnassa, joka perustuu kokemustalouteen (Lipovetsky 2006). Pelaaminen ei olekaan enää arkista hupia tai juhlavaa ajanvietettä.

Esityksessä kysytään, miten rahasta puhutaan, kun itse pelaaminen on muuttunut liialliseksi tai ongelmalliseksi. Aineistona käytetään sähköiseen neuvontapalveluun tulleita anonyymeja viestejä, joissa haetaan apua muun muassa taloudellisen tilanteen vuoksi. Viestien lähettäjät kutsuvat itseään ongelmapelaajiksi tai peliriippuvaisiksi ja monella rahatilanne on hankala tai kaoottinen monien pelivuosien jälkeen. Viestit analysoidaan sisällönanalyysin keinoin (Tuomi & Sarajärvi 2004).

17.10–17.35 ”PITI OLLA JOTAIN TOIVOA KÖYHYYDEN VASTAPAINOKSI”
Raha rahapelaamisen motivaattorina muistitietoaineistojen valossa
Riitta Matilainen
, talous- ja sosiaalihistoria, Helsingin yliopisto

Keskityn esityksessäni analysoimaan muistelijoiden kokemuksia rahasta rahapelaamisen motivaattorina. Esitykseni perustuu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Veikkaus Oy:n vuonna 2000 organisoiman Veikkausperinne talteen! -muistitietokeruun aineistoihin. Aineistoja kertyi yhteensä 1061 sivua 247 vastaajalta. Ajallisesti muistitietoaineistot kattavat ajanjakson 1920-luvulta vuoteen 2000.

Muistelijat nostavat esiin suoranaisen köyhyyden suurimmaksi motivaattoriksi rahapelaamiselleen. Rahapelaamisen irrationaalisuutta ja rationaalisuutta pohditaan aineistossa paljon, mutta esille nousee myös näkemys siitä, että rahapeleissä saatu voitto on köyhän ainoa tapa päästä elämässä eteenpäin. Rahapelaaminen on usein voitu aloittaa vasta sitten kun muistelija on saanut ensimmäisen työpaikan ja ansainnut omaa rahaa. Rahapelivoittorahoilla on ostettu elämän perushankintoja kuten ruokaa ja vaatteita sekä parannettu omaa ja perheen asumistilannetta. Monet muistelijat mainitsevat myös voittorahan materiaalisen lumon: elämän suurinta käteisrahatukkua on haisteltu ja ihmetelty sen painoa kädessä.

Toisaalta osa muistelijoista vastustaa ajatusta rahavoitoista heidän rahapeliosallistumisensa motivaattorina. Näin on etenkin miespuolisten taitorahapelaajien kohdalla. Aineistossani tämä koskee erityisesti vakioveikkausharrastajia. He motivoivat pelaamistaan jännityksen ja asiantuntijuuden kokemuksilla.

17.35–18.00 YHTEENVETO JA LOPPUKESKUSTELU

*

Raha taiteessa

Lauantai 17.12.2011 klo 11.00–12.30, sali 360

Vetäjät:
Tiina Käkelä-Puumala, Helsingin yliopisto
Sari Kivistö, Helsingin yliopiston tutkijakollegium

SEKSI + TAIDE = HELPPOA RAHAA?
Sanna Karkulehto
, kirjallisuus, Jyväskylän yliopisto

Median ja kulttuurin seksualisoitumisesta ja pornoistumisesta sekä niiden tuottamista seurauksista on puhuttu viimeaikaisessa kulttuurintutkimuksessa pääsääntöisesti kriittiseen sävyyn (esim. Nikunen ym. 2005; Grossberg ym. 2006, 323–327; Kalha 2007; Paasonen ym. 2007; Karkulehto 2011; Paasonen 2011). Seksualisoitumisen ja pornoistumisen syinä on pidetty seksuaalisuuden arkipäiväistymisen lisäksi median sensationalismia ja tabloidisaatiota: seksi myy hyvin.

Seksi mediassa tietää siis tavallisesti helppoa rahaa.

Toisaalta seksuaalisuuden esitysten lisääntyminen on aiheuttanut myös niiden vastustusta ja suoranaisia vastareaktioita, mistä yhtenä esimerkkinä toimii juuri ilmiötä tarkasteleva kriittinen tutkimus ja yhä enenevässä määrin myös aiheen kriittissävytteinen uutisointi sekä muu käsittely mediassa. Lisäksi aihe on ollut viime vuosina erittäin läsnä taiteessa, esimerkiksi kirjallisuudessa. Useat suomalaiset nykykirjailijat ovat ottaneet teoksissaan aktiivisesti ja näkyvästi kantaa länsimaisen kulttuurin nykykehitykseen: seksuaalisuuden arkipäiväistymiseen, normienvastaisten seksuaalisuuksien näkyvyyden lisääntymiseen, seksuaalisen hyväksikäytön ja väkivallan näkyvyyden lisääntymiseen, median seksualisoitumiseen ja pornoistumiseen sekä seksuaalisuuden esitysten kaupallistumiseen ja väkivaltaistumiseen.

Arvatenkin nämä teokset ovat saavuttaneet usein arvokasta valtakunnallista medianäkyvyyttä ja ne ovat myyneet kirjamarkkinoilla hyvin. Tämän lisäksi useat teokset on arvotettu korkealle myös kirjallisuusinstituutiossa.

Seksi taiteessakin näyttäisi siis tietävän helppoa rahaa. Mutta tuoko se tullessaan myös jotain muuta? Esitelmässä pohditaan, mitä mediaseksikkäiden aiheiden – kuten seksin ja seksuaalisuuden – käsittelystä taiteessa voi seurata: mitä etuja ja haittoja, millaisia haasteita ja mahdollisuuksia?

KAPITALISMI JA SUOMEN KUOLEMA
Tulkintaa Smedsin Tuntemattomasta ja sen vastaanotosta
Jere Kyyrö
, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, Turun yliopisto

Marraskuussa 2007 Kansallisteatterissa ensi-iltansa saanut Kristian Smedsin ohjaama sovitus Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta nosti muutamaksi kuukaudeksi kansakunnan tilan ja taiteen rajat mediajulkisuuteen. Näytelmässä sotakuvausta peilataan nykyaikaan, jolloin sodasta tulee kulutuksen (tuhlauksen?) ja markkinoiden ylivallalle alistetun työn vähemmän mairitteleva metafora. Näytelmässä sotimiseen on pakko osallistua, mutta toisaalta juuri osallistumisen ylläpitämänä se johtaa Suomen kuolemaan. Seuranneessa mediakeskustelussa näytelmä kehystettiin kohutaiteeksi, jonka pahimmillaan nähtiin uhkaavan mekastuksellaan ja lipputuloillaan ”aitoa”, hiljaista taidetta.

ELMER DIKTONIUS JA RAHA
Kristina Malmio, suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos, Helsingin yliopisto

Yksi silmiinpistävä piirre Elmer Diktoniuksen kirjeissä 1920- ja 1920-luvulta on niissä esiintyvä toistuva puhe rahasta. Kirjeet antavat monipuolisen kuvan modernistisen kirjailijan tuloista (erilaiset vipit, lainat, stipendit ja palkinnot), ja menoista aikana jolloin rahan arvo oli äskettäin radikaalisti romahtanut. Diktoniuksen rahapuheen repertoaari vaihtelee yksittäisten hintojen mainitsemisesta pitkiin, monisanaisiin rahapulan ja jatkuvan nälän kuvauksiin. Kirjeissä esiintyy myös paljon suoranaista kerjäämistä, erilaisia suoria ja epäsuoria rahavaatimuksia ja -toiveita, joita Diktonius esittää kirjeiden vastaanottajille; kollegoille, tukijoille, kustantajalle ja ystäville.

Esityksessäni tarkastelen, mitä ja miten Elmer Diktonius 1920-luvulla kirjoittaa rahasta. Pohdin mitä kirjeet kertovat Diktoniuksen suhtautumisesta rahaan, ja kirjailijan elämän taloudellisista olosuhteista. Millaisia tunteita rahaan liittyy? Miten rahapula ratkaistaan? Millaisen kuvan kirjeet antavat Diktoniuksen taloudenpidosta? Miten raha määrittää hänen suhteitaan muihin ihmisiin? Entä taiteeseen? Missä määrin Diktoniuksen rahapuhe liittyy pyrkimykseen ylläpitää kuvaa itsestä boheemina taiteilijana? Mitä Diktoniuksen tapa puhua rahasta kertoo hänen kulttuurisesta pääomastaan?

Kirjallisuushistorioitsijat ovat ohimennen kommentoineet Diktoniuksen ainaista rahapulaa. Se oli yksi syy hänen runsaaseen lehtikirjoitteluunsa ja kirjallisuuskritiikkiinsä. Jörn Donner (2007) on pohtinut missä määrin se oli syy Diktoniuksen kirjallisen tuotannon aikaiseen hiipumiseen. Tutkijat eivät ole kuitenkaan tarkastelleet Diktoniuksen ja rahan välistä suhdetta eivätkä pohtineet missä määrin taloudelliset seikat vaikutti Diktoniuksen modernistiseen tuotantoon jo 1920-luvulla. Sisäistyikö rahapula, muuttuiko se estetiikkaa ohjaavaksi tekijäksi?

*

Taide, työ ja talous

Perjantai 16.12.2011 klo 15.00–18.00, sali Edu 3

Vetäjät:
Pia Houni, Työterveyslaitos
Sari Karttunen, Cupore

15.00–15.30 KIRJAILIJANURA SUOMEKSI JA RUOTSIKSI
– näinkö hankit rahaa, menestystä ja vaikutusvaltaa?
Heidi Grönstrand
, Turun yliopisto, kotimainen kirjallisuus

Kansallisuusmieliseen ajatteluun on kuulunut vahvasti ”yksi kieli – yksi mieli” -ajattelu, ja usein kirjailijoilta on vaadittu suoraan tai epäsuorasti sitoutumista tähän aatteeseen.  Silti kaikki eivät ole pitäneet ihannetta itsestään selvyytenä tai velvoittavana pakkona. Kjell Westö on esimerkki suositusta ja palkitusta, sujuvasti monessa eri kielessä liikkuvasta kirjailijasta. Hän kirjoittaa romaaneja ruotsiksi, lehtikolumneja suomeksi ja on myös kääntänyt omia tekstejään. Westö tunnetaan suomenruotsalaisena kirjailijana mutta on silti uskomattoman suosittu suomenkielisten lukijoiden keskuudessa.

Esitelmässäni pohdin, mikä merkitys Westön suosioon on ollut halu kirjoittaa sekä ruotsiksi että suomeksi, tapa kuvata romaaneissa liikettä kielirajojen yli ja myös kokonaan suomenkielisiä maailmoja tai käyttää eri kieliä yhdessä ja samassa teoksessa? Ja laajemmin: mitä hyötyä kirjailijalle on siitä, että hän pystyy toimimaan erilaisilla kirjallisilla foorumeilla, jotka ovat Suomessa eriytyneet kielen mukaan. Mitä hän riskeeraa? Mitä hän voittaa? Ja kuinka paljon? Entä millä tavalla kirjallisuusinstituution arvoja ja normeja pitäisi muuttaa, jotta Kjell Westön kaltaisia menestyjiä olisi enemmän?

15.30–16.00 KIRJAILIJAN AMMATTI JA RAHA
Suomalaisen nykykirjallisuuden näkökulmia kirjallisuuden, median ja talouden suhteeseen

Elina Arminen, Itä-Suomen yliopisto, suomen kieli ja kulttuuritieteet

Markkinoiden vaikutusvallan kasvu ja medioituminen ovat tämänhetkisen suomalaisen kirjallisen kulttuurin suurimpia muutostekijöitä – ainakin jos julkisuuden kirjallisuuspuheeseen on uskominen. Keskustelua ovat herättäneet kustannusalan taloudelliset ongelmat ja niihin liittyvät toimintojen uudelleenjärjestelyt, kirjailijoiden julkisuuskuvaan perustuva markkinointi ja kirjan asema uudistuvassa, yhä enemmän sähköiseen viestintään nojaamassa lukemiskulttuurissa. Nämä kirja-alan haasteet kytkeytyvät globalisaation kiihtymiseen suhteellisen lyhyellä aikavälillä.

Kirjallisuuden ja talouden suhteita käsittelevät teemat ovat suodattuneet myös osaksi kaunokirjallisuutta. 2000-luvulla on ilmestynyt runsaasti romaaneita, joissa on käsitelty kustannusmaailmaa, kirjailijan ja median suhdetta ja kirjallisuuden tehtävää yhteiskunnassa. Näiden teemojen käsittely on osa jatkuvaa keskustelua kirjailijan ammatillisesta identiteetistä ja kirjallisuuden merkityksestä osana suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria. Useissa teoksissa keskiöön nostetaan markkinoiden, median ja kirjallisen kulttuurin yhteen kietoutuminen tavalla, joka vaikuttaa näkyvästi kirjallisuuden sisältöihin.

Esitelmässäni tarkastelen muutamien suomalaisten nykykirjailijoiden teoksia puheenvuoroina tämänhetkisen kirjallisen kulttuurin tilasta. Tarkastelen, millaisena kirjailijan työn ja talouden suhteet, kirjallisuuden funktiot ja kirjailijan ammatillinen identiteetti teoksissa hahmotetaan. Tarkastelen kaunokirjallisten esitysten suhdetta kirjailijan ammattia koskevaan julkiseen keskusteluun. Pohdin, onko Suomessa syntymässä arvoiltaan ja toimintatavaltaan uudentyyppinen kirjallinen kulttuuri.  Tarkastelun erityisinä kohteina ovat Hannu Raittilan Kirjailijaelämää, Kreetta Onkelin Kutsumus ja Antero Viinikaisen Orgo.

16.00–16.30 TALOUDELLISEN TOIMEENTULON PAINEET JA MAHDOLLISUUDET TURISTITAIDEMARKKINOILLA MAMALLAPURAMISSA, ETELÄ-INTIASSA
Sanni Sivonen
, kulttuuriantropologia, Itä-Suomen yliopisto

Perinteisessä intialaisessa hinduyhteiskunnassa taiteilijat olivat käsityöläisiä, joiden ensisijainen rooli oli hindujumalia esittävien veistosten valmistaminen uskonnollisiin tarkoituksiin ja he saivat elantonsa suoraan erilaisilta isänniltään, kuten temppeleistä, hallitsijoilta ja muilta varakkailta taiteen suosijoilta. Nykyisin monet Intian taiteilijat tai käsityöläiset valmistavat edelleen hindujumalpatsaita sekä rituaalitarkoituksiin että koristeeksi, mutta veistosten valmistaminen on muuttunut pääasiassa liiketoiminnaksi, jossa vallitsee kova kilpailu. Hindujumalpatsaita valmistetaan Intiassa suuressa määrin myös turisteille matkamuistoksi, niin kutsutuksi turistitaiteeksi, kuten Mamallapuramissa, Tamil Nadun osavaltiossa, joka on kuuluisa kivenveistäjistään, sekä suosittu turistikohde niin länsimaalaisten kuin intialaistenkin matkailijoiden keskuudessa. Mamallapuramin turistimarkkinoilla raha on usein tärkein motivaatio patsaiden tekemiselle ja moni kivenveistäjä pinnistelee riittävän toimeentulon saamiseksi veistosmarkkinoilla, jota leimaa kilpailu johtuen patsaiden ylisuuresta tarjonnasta verrattuna kysyntään. Kivenveistäjät joutuvat jatkuvasti neuvottelemaan ja tasapainottelemaan päivittäisen toimeentulon, veistosten todellisten kustannusten, turistien oletettujen ja todellisten mieltymysten, vanhojen ja suosittujen kuva-aiheiden valmistamisen, sekä uusien ideoiden ja oman luovuuden ilmaisun keskellä. Kontaktit ostajiin syntyvät ensisijaisesti turismin kautta, josta seuraa joskus huomattavaakin taloudellista etua. Erityisesti suhteet länsimaisiin turisteihin saattavat poikia työmahdollisuuksia ulkomailla tai myös suoranaista hyväntekeväisyyttä, joka ulottuu veistosten ostoa pidemmälle. Toisten kivenveistäjien taloudellinen menestys sekä toisaalta muiden työmahdollisuuksien rajallisuus motivoivat sekä uusia että vanhoja kivenveistäjiä yrittämään tai jatkamaan heikkoakin liiketoimintaa Mamallapuramin turistimarkkinoilla.

16.30–16.40 TAUKO

16.40–17.10 PALKKAUKSEN JA PALKKAEROJEN SEKÄ PALKKAUKSEN KEHITYKSEN TARKASTELU KULTTUURIAMMATEISSA
Kaisa Weckström
, Tilastokeskus, Kulttuuritilastot

Palkkauksen kehitystä ja palkkaeroja käsitellään Tilastokeskuksen laajan palkkarakenneaineiston valossa, joka kattaa työnantaja-aineistot koko kuntasektorilta ja kaikista yksityisen sektorin järjestäytyneistä yrityksistä sekä otoksen pienistä järjestäytymättömistä yrityksistä. Aineisto käsittää työnantajittain kaikki palkansaajat ja yksityiskohtaisen erittelyn palkan eri osien suuruudesta. Aineisto sisältää myös palkansaajaa kuvaavia muuttujia, kuten ikä, työsuhteen kesto, sukupuoli ja opintorekisterin tieto suoritetusta tutkinnosta sekä koko-, osa-aikaisuudesta ja palkan täysimääräisyydestä. Täten se soveltuu hyvin myös yksittäisten ammattien palkkakehityksen ja palkkaerojen tutkimiseen.

Palkkausta ja palkkaeroja tarkastellaan työnantajien näkökulmasta. Palkkausta ja palkkojen kehitystä tutkitaan erikseen ikäryhmittäin ja sukupuolen mukaan 2000-luvulla kunnissa ja yksityisellä sektorilla ja verrataan kulttuuriammateissa toimivien palkkauksen kehitystä sektorin keskimääräiseen palkkakehitykseen saman ajanjakson aikana. Palkkaeroja tarkasteltaessa tehdään verrattavat aineistot yhteismitallisiksi ikä ja koulutusvuosien osalta ja näin nähdään eri ryhmien palkkauksen väliset erot yli ajan ilman ryhmien laadullisten eroavuuksien vaikutusta.

17.10–17.30 AINA TÄTÄ PUHETTA RAHASTA
Mistä teatterityössä puhutaan, kun puhutaan rahasta
Pia Houni
, Työterveyslaitos

Mitä teatteritaiteelle tapahtuisi, jos se yllättäen saisi rajattomasti rahaa? Millaisia esityksiä katsoisimme, jos jokainen saisi valita itselleen parhaan työryhmän ympärilleen? Teatterityölle on vaikea löytää talouden näkökulmasta keskiarvoa. Teatteriksi nimettyjä esityksiä tehdään ilmaiseksi tai niiden tuotantobudjetit voivat olla miljoonaluokkaa. Onko tällä suora yhteys taiteelliseen sisältöön tai esteettisiin valintoihin? Vastaus voi olla kyllä tai ei.

Tarkastelen puheenvuorossani teatterityön ammattilaisten narraatioita rahasta. Teatterikentässä on aina puhuttu rahasta ja usein vaikuttaa siltä, että rahan ympärille kiertyy monenlaisia kytköksiä. Raha ikään kuin symboloi agenttia tai objektia kentällä, sosiaalista nyrkkeilysäkkiä. Teatterialan ammattilehdissä keskusteltiin jo 1920–30-luvuilla teattereiden toimintaan liittyvistä rahahuolista. Sama linja on jatkunut, vaikka edellinen sukupolvi taisteli apurahajärjestelmän ammattilaisille. On totta, että teattereiden ja koulutettujen tekijöiden määrät ovat kasvaneet viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Tämä on tuonut mukanaan yhä enemmän taloudellista kilpailua rahoituspohjan saamiseksi, sekä yleisön kassavirran kalastamiseksi.

Puheenvuorossani esittelen teatterialan ammattilaisten lausumia ja näkökulmia rahaan. Materiaali pohjautuu vuonna 2010 kerättyyn haastatteluaineistoon, joka on osa tänä vuonna päättyvää Työinto, organisaatiomuutokset ja sukupolvet teatterityössä ‑tutkimushanketta.

17.30–17.50 KUVATAITEEN VÄLITYSPORRAS SUOMESSA
– muuttuuko vallan ja resurssien jako?
Sari Karttunen
, Kulttuuripolittisen tutkimuksen edistämissäätiö

Kerron alustuksessani Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiössä tänä vuonna aloittamastani tutkimuksesta, joka kartoittaa visuaalisen alan välitysportaan ammatteja, työtehtäviä ja osaamisalueita. Tutkimus kohdistuu ensisijaisesti nykytaiteen kenttään, ja siinä tarkastellaan kuraattorien, tuottajien, managerien, manageri-galleristien, konsulttien ja agenttien tehtävänkuvia ja työnjakoa. Näistä toimijoista ja nimikkeistä osa on Suomessa visuaalisella alalla uusia, osa taas on kokenut viime vuosina merkittäviä muutoksia mm. kansainvälistymisen ja luovan alan kehittämishankkeiden myötä. Tarkasteluni kohteena ovat sekä julkisissa tai yksityisissä instituutioissa palkkaa nauttivat että freelancereina tai yrittäjinä toimivat taiteenvälittäjät. Olen kiinnostunut mm. siitä, millaiseksi välittäjien funktio visuaalisen alan kentällä on muodostumassa ja kuinka heidän esiinnousunsa vaikuttaa taiteen määrittelyvallan ja resurssien jakoon. Aineistona tutkimuksessa käytetään haastatteluita, lehtiartikkeleita, Internet-aineistoa sekä web-pohjaista kyselyä. Tutkimus raportoidaan vuonna 2012.

Cuporen osalta tutkimus on jatkoa kulttuurituottajatutkimukselle, jota on tehty yhteistyössä Metropolia Ammattikorkeakoulun kanssa. Siinä voidaan hyödyntää myös Cuporessa aikaisemmin osana eurooppalaista VANIA-projektia varten kerättyä taidemanageriaineistoa. Omassa työssäni teema kytkeytyy vuonna 2009 ilmestyneeseen tutkimukseen nuorten kuvataiteilijoiden kansainvälistymisestä (Taiteen keskustoimikunta). Välittäjät eivät ole kiinnostavia ainoastaan taiteilijoiden yhteistyökumppaneina (tai mahdollisina riistäjinä) vaan myös siksi, että näissä tehtävissä toimii osa- tai koko-aikaisesti monia taiteilijoita tai taidekoulutuksen hankkineita henkilöitä. Tältä osin välittäjätutkimus kytkeytyy keskusteluun taiteilijoiden moniammatillisuudesta ja taidetyön  hybridisoitumisesta.

17.50–18.00 PÄIVÄN LOPPUKESKUSTELU

*

Taide, työ ja talous

Lauantai 17.12.2011 klo 11.00–12.30, sali Edu 3

Vetäjät:
Pia Houni, Työterveyslaitos
Sari Karttunen, Cupore

11.00–11.30 TAITEILIJAN ASEMA 2010
Uutta tietoa taiteilijoiden työstä ja tulonmuodostuksesta
Kaija Rensujeff
, Taiteen keskustoimikunta

Taiteilijan asema ‑tutkimus käynnistyi puolisen vuotta sitten. Keväällä koottiin yli 20 000 taiteilijan yhteystiedot taiteilijajärjestöistä ja valtion apuraharekisteristä. Ositettu satunnaisotos käsittää yli 5 500 eri taiteenaloilla toimivaa taiteilijaa. Tavoitteena on ollut saada yli 2000 vastausta posti- ja verkkokyselyn avulla (kesäkuu-marraskuu). Suuren otoksen avulla yritetään varmistaa kaikkien taiteenalojen edustavuus tutkimuksessa. Aineisto on pääasiassa paperilomakkeilla, koska vain alle 10 prosenttia vastaajista halusi käyttää elektronista lomaketta.

Kysely on ainoa tapa hankkia tietoa taiteellisen työn, taiteelliseen työhön liittyvän työn ja muun työn tuloista. Tutkimuksen kannalta merkittävimpiä ovat veronalaisiin tuloihin, apurahoitukseen ja menoihin liittyvät kysymykset. Tulojen ja apurahojen ohella tutkimus antaa tietoa taiteilijoiden koulutustasosta, työmarkkina-asemasta, moniammatillisuudesta, työajoista ja monista muista työelämään liittyvistä ilmiöistä. Samaa tutkimusasetelmaa on käytetty 1980-luvun lopulla, 1990-luvulla ja viimeksi kymmenen vuotta sitten, joten meneillään olevan tutkimuksen valmistuttua taiteilijoiden tulokehitystä on mahdollista seurata kolmen vuosikymmenen ajalta. Tällä kertaa tietoa kerätään myös kansainvälisestä toiminnasta (koulutus, työ, tulot ulkomailta), ammatillisesta järjestäytymisestä ja ns. soveltavan taiteen tekemisestä.

11.30–12.00 KUINKA LAKISÄÄTEISTÄ OIKEASTAAN ON LAKISÄÄTEINEN TAITEEN TUKI?
Pauli Rautiainen
, Oikeustieteen valtakunnallinen tutkijakoulu

Taiteen julkisen tuen kehittymisestä Suomessa on julkaistu viime aikoina useita tutkimuksia. Osassa niistä näkökulma on ollut määrärahojen ja tuki-instrumenttien kehityksessä (esim. Rautiainen, Pauli: Suomalainen taiteilijatuki, Taiteen keskustoimikunta 2008), kun taas osassa on tarkasteltu erityyppisiä politiikka-asiakirjoja (esim. Mertanen, Tomi: Harkinnanvaraisuudesta lakisääteisyyteen, Cupore 2009). Näissä tutkimuksissa hyvinvointivaltioprojektiin kietoutunut 1960-luvulta alkanut kehityskaari on usein tiivistetty siirtymäksi harkinnanvaraisuuteen nojautuneesta tukijärjestelmästä lakisääteisen tukijärjestelmän aikaan. Tutkimuksissa ei ole kuitenkaan perehdytty kuin pintapuolisesti viime vuosikymmeninä säädettyihin rahoituslakeihin. Hieman yksinkertaistaen jonkin toiminnon on nähty siirtyneen harkinnanvaraisuudesta lakisääteisyyteen, kun se on selväsanaisesti mainittu jossakin laissa sen enempään kiinnittämättä huomiota sääntelyn luonteeseen (kuten esimerkiksi sen normatiiviseen velvoittavuuteen). Taiteen tukijärjestelmää koskevat tutkimukset eivät näin ollen kerro sitä, kuinka lakisääteistä oikeastaan onkaan lakisääteinen taiteilijatukemme. Tuohon kysymykseen vastaaminen on alustukseni aiheena. Siinä arvioidaan vuoden 2010 valtion talousarviossa taiteen tukemiseen osoitettujen määrärahojen (valtion talousarvion luokka 29.80) ja niihin liittyvän lainsäädännön perusteella millaista normatiivista velvoittavuutta ja harkintavaltaa taiteen tukijärjestelmäämme sisältyy. Tätä kautta alustuksessa pyritään liittämään taidepoliittisen tutkimuksen piirissä käyty taiteen tukijärjestelmän ”lakisääteistymistä” koskeva keskustelu siihen liittyvään valtiosääntöoikeudelliseen ja finanssihallinto-oikeudelliseen keskusteluun. Alustuksessa käsitellään tällöin ajankohtaisia taiteen rahoituslainsäädännön tulkintatilanteita kuten esimerkiksi korkeimman hallinto-oikeuden tuoretta ratkaisua Turun kaupunginteatterin valtionosuudesta.

12.00–12.30 VALTION TAIDETOIMIKUNTIEN TUKI MAAHANMUUTTAJILLE
– syntyykö monikulttuurista taidetta?
Paula Karhunen
, Taiteen keskustoimikunta

Esitykseni perustuu meneillään olevaan tutkimukseeni maahanmuuttajataiteilijoiden asemasta valtion taidetukijärjestelmässä. Tavoitteena on selvittää, kuinka maahanmuuttajiksi määritellyt henkilöt ovat hakeutuneet ja päässeet valtion tukijärjestelmään. Tutkimuksen empiirinen aineisto perustuu taiteen keskustoimikunnan apuraharekisteriin vuosilta 2000–2010. Apuraharekisteristä on poimittu sellaiset hakijat, jotka ovat ilmoittaneet äidinkielekseen muun kuin suomen tai ruotsin. Apuraharekisterin tietojen lisäksi tämän tutkimusjoukon taustatietoja on koottu muista täydentävistä lähteistä kuten hakemusten liitteinä olleista ansioluetteloista, taiteilijoiden verkkosivuilta sekä verkkomatrikkeleista. Näin on saatu koottua tutkimusjoukko, joka koostuu muualta Suomeen muuttaneista taiteilijoista. Esitykseni tavoitteena on pohtia muun muassa sitä, kuinka julkinen taiteen rahoitusjärjestelmä on vastannut maahanmuuttajataiteilijoiden tarpeisiin.

Niin ikään tarkastelen esityksessäni taiteen keskustoimikunnan uutta (vuonna 2009 käynnistettyä) tukimuotoa, monikulttuurisuusapurahaa. Tässä käytän aineistona yhden vuoden hakemusaineistoja. Pohdin muun muassa sitä, onko kyseinen tukimuoto tuonut sisällöllisesti jotakin uutta taiteen kentälle. Onko se synnyttänyt, ”monikulttuurisia” taideprojekteja ja millaisia nämä ovat, miten monikulttuurisuus tätä kautta määrittyy? Yleisemmin tukimuodon tarkastelu liittyy kysymykseen siitä, vaikuttaako tukimuoto taiteen sisältöön?

Yksi näkökulma esityksessäni on taidetuesta päättävien taidetoimikuntien asiantuntemus ja laadun käsite. Julkisen taidetuen kriteerinä on taiteellinen laatu, jonka määrittävät taiteellisen asiantuntemuksen perusteella valitut asiantuntijaelimet. Jos ja kun taiteellisen toiminnan tukemiseksi luodaan tukimuotoja, joiden lähtökohta ei ole ainoastaan taiteellisessa laadussa vaan muissa elementeissä – esimerkiksi monikulttuurisuudessa – millaisia haasteita se asettaa myöntäjätahojen asiantuntemukselle?

*

Talouden representaatiot

Perjantai 16.12.2011 klo 15.00–18.00, sali 362

Työryhmän vetäjät:
Liina Puustinen
Juri Mykkänen

LÄHI-IDÄN TALOUSJÄRJESTELMÄN REPRESENTAATIOT
John Bowring Egyptissä ja Syyriassa 1837–1838
Mika Suonpää
, freelance-tutkija

Tarkastelen esitelmässä eurooppalaisten näkemyksiä Lähi-idän talousjärjestelmästä 1830-luvun lopulla brittidiplomaatti John Bowringin (1792–1872) ajatusten kautta. Britannian hallitus lähetti Bowringin Lähi-itään vuonna 1837. Hänen tavoitteenaan oli selvittää Egyptin, Syyrian ja Turkin taloudellista tilaa sekä kartoittaa, miten brittituotteita saataisiin enemmän myyntiin Lähi-idän markkinoille. Hän oli tehnyt vastaavia matkoja jo aiemmin eri Euroopan maihin. Bowring oli erittäin hyvin verkottunut ja työskenteli läheisesti Jeremy Benthamin ja James Millin kanssa 1820-luvulla sekä toimi myöhemmin Britannian konsulina mm. Kantonissa ja Hongkongissa. 1830-luvun loppu oli hyvin merkittävä Britannian kauppasuhteiden kehittyiselle Lähi-idässä. Maa esimerkiksi allekirjoitti vapaakauppasopimuksen ottomaani-imperiumin kanssa vuonna 1838. Sopimuksen voimaantulon jälkeen Britannian vienti itäisen Välimeren alueelle kasvoi voimakkaasti aina Krimin sodan alkuun asti. Lähi-itä oli Britannialle hyvin tärkeä myös geopoliittisesti ja tämä lisäsi brittihallituksen kiinnostusta aluetta kohtaan. Esitelmässä pohdin erityisesti kulttuuristen ajatusmallien merkityksiä taloudesta kirjoitettaessa. Lähestyn aihetta Bowringin vuonna 1840 julkaistujen laajojen raporttien kautta. Hän arvioi mm. säästeliäisyyden ja koulutuksen merkitystä talousjärjestelmien kehitykselle, eurooppalaisten vaikutusta Lähi-idän modernisoitumiselle, julkisen talouden tilaa ja hoitoa Egyptissä ja Syyriassa sekä maiden finanssiministeriöiden virkamiehistöjen vahvuuksia ja heikkouksia. Bowring myös pohti Britannian kaupallista imagoa, Lähi-idän muoti-ilmiöitä ja islamin vaikutusta kaupankäyntiin. Hänen raportointiinsa vaikuttivat voimakkaasti orientalismi, vapaakauppa-ajattelu ja edistysusko.

NÄKYVÄ JA NÄKYMÄTÖN, KONKREETTINEN JA ABSTRAKTI
Lehtikuva ja grafiikka yksilön taloussuhteen määrittäjinä
Juri Mykkänen
, politiikan ja talouden tutkimuksen laitos, Helsingin yliopisto

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on esittää hyvin alustava argumentti, jonka mukaan modernisoituvassa Suomessa yksilöiden ”kulttuurinen taloussuhde” (so. talouden paikka yksilöiden elämismaailmassa) on historiallisesti koostunut abstraktin ja konkreettisen talouden vuorovaikutuksesta, jota parhaiten ilmentää ristiriita vaurautta ja hyvinvointia tuottavan aggregaattitalouden ja työ- ja kulutuskeskeisen yksilötalouden välillä. Karkeasti sanottuna aggregaattitalous ei puhu yksilötalouden kieltä. Jos tämä oletus pitää paikkansa, syntyy ainakin potentiaalisesti tarve eri talouden ”kerrostumia” välittävälle kielelle. Tässä tutkimuksessa tehdään joitakin eksploraatioita talousjournalismiin ja etsitään välityskieltä lehtikuvista ja grafiikasta, jotka toisaalta kääntävät abstraktin talouden maailman konkreettisesta elämästä tutulle kielelle ja toisaalta osoittavat, että konkreettisella elämällä on näkymätön mutta tärkeä osa abstraktissa taloudessa. Tutkimus kohdistuu tarkemmin erilaisiin visuaalisiin kliseisiin ja kuvametaforiin Helsingin Sanomissa 1950-luvulta 1990-luvulle. Historiallisesti voidaan kysyä, lisääntyykö abstrakti talous vai väheneekö se. Miten konkreettisen ja abstraktin talouden kuvitustyylit muuttuvat ajassa? Mitkä ovat tyypillisiä välitystiloja abstraktin ja konkreettisen talouden rajapinnalla ja miten ne muuttuvat ajassa? Mitkä kulttuuriset problematisaatiot nousevat keskeisiksi (esim. yksilöidentiteetin asema ”systeemissä”)?

FINLANDIA-KATSAUKSET JA MARKKINOIDEN RAKENTUMINEN 1950-LUVUN SUOMESSA
Minna Lammi & Päivi Timonen
, Kuluttajatutkimuskeskus

1950-luvun Suomessa markkinatalouteen otettiin mallia vauraasta lännestä, muun muassa Ruotsista ja Yhdysvalloista. Vaikka Suomessa kulutusmahdollisuudet olivat vielä vähäisiä, kiinnostus kulutuskulttuuriin oli suurta. Michel Callon (1998) on osoittanut, että kulutuksen taidot ovat kiinteässä yhteydessä markkinatalouden kehitykseen.

Suomalaisessa 1950-luvun mediakentässä lyhytelokuvilla oli vielä merkittävä rooli kansalaisten tavoittamisessa ja uudenlaisen taloudellisen ajattelun opettamisessa (Lammi 2006). Suomalainen lyhytelokuvatuotanto oli runsasta, ja Finlandia-katsaukset merkittäviä tiedonvälittäjiä. Näitä uutiskatsauksia näytettiin elokuvateattereissa ennen illan pääelokuvaa, jolloin ne keräsivät runsaasti katsojia. Finlandia-katsauksia valmisti Suomi-Filmi, joka oli maan suurin lyhytelokuvien valmistaja.

Katsaukset välittivät ymmärrystä markkinoiden toiminnasta kuten raaka-aineitten globaalista liikkeestä, tuotteiden laatutekijöistä, uutuuksista ja hyväksyttävyydestä. Julkisen vallan ja professioiden rooli markkinoiden rakentamisessa tullee myös esiin katsauksista.

Esityksemme sisältää näytteitä uutiskatsauksista.

VAKUUTUS KUVISSA
Laura Perjo
, sosiologia, Helsingin yliopisto

Tutkin gradussani henki-, sairaus-, ja tapaturmavakuutuksen visualisoimista Suomessa 1980- ja 1990-luvuilla julkaistuissa vakuutusesitteissä. Vakuutus itsessään on myytävänä tuotteena varsin abstrakti, ja konkreettisen ”toimituksen” hetkellä vakuutus on pohjimmiltaan pelkkää rahaa. Suurin osa esitteiden kuvista esittää kuitenkin jotakin aivan muuta. Koska ilmiötä itseään ei voi noin vain asettaa esille, kuvaaminen vaatii aina valintojen tekemistä sen suhteen, millä tavalla ja minkälaisten asioiden kautta sitä esitetään kuvin tai sanoin. Vakuutusesitteiden kuvien tehtävänä voikin mielestäni nähdä abstraktin ja epämääräiseen tulevaisuuteen suuntautuvan tuotteen konkretisoimisen erilaisina muina asioina.

Välineenä käytän sosiologisen kuvantutkimuksen menetelmäksi ehdotettua visuaalista kehysanalyysia. Eeva Luhtakallion kehittämä menetelmä on sovellus Goffmanin kehysanalyysista, ja sen tarkoitus on mahdollistaa toisaalta suurten kuva-aineistojen käyttö, toisaalta sensitiivisyys kuvien merkitysten moninaiselle muodostumiselle. Esityksessäni kerron visuaalisesta kehysanalyysista, sen soveltamisesta vakuutusesiteaineistoon sekä siitä, miltä henkilövakuutus menetelmän valossa ”näyttää”.

*

Talouden representaatiot

Lauantai 17.12.2011 klo 11.00–12.30, sali 362

Työryhmän vetäjä:
Hannu Salmi, Turun yliopisto

PENGAR OCH ALIENATION I HENRIKA RINGBOMS ROMAN MARTINA DAGERS LÄNGTAN
Topi Lappalainen
, Nordisk litteratur, Helsingfors universitet

Henrika Ringbom (född 1962) har huvudsakligen gjort sig känd som lyriker men hon har också skrivit två romaner: Martina Dagers längtan (1998) och Sonjas berättelse (2005). I båda romanerna förekommer en romangestalt som heter Martina Dager; i den första romanen är hon bokens jagberättare. Martina Dagers längtan kom ut på 1990-talet några år efter att Finland hade drabbats av en svår ekonomisk recession. Huvudpersonen arbetar på Finlands Bank och fyller sin inre tomhet med de internationella börskursernas fluktuationer. Hon är både matematiskt och verbalt begåvad så att i ett tidigare jobb har hon skrivit redogörelser som får regeringens sparåtgärder att låta meningsfulla. I hennes yrkesliv handlar allt om pengar och yrkeslivet är en dominerande del av Martina Dagers liv.

Det är någonting som är fel med både Martina Dager och samhället i romanens Finland. Romanens två motton kommer från Hermann Hesses Stäppvargen och Aino Kallas Vargbruden. Det är ingen slump att romanens två centrala intertexter båda handlar om en personlighetsklyvning i två halvor som står för människan och vargen. I tuffa tider blir egenskaper som uppfattas som varglika alltmer eftertraktade hos den kalkylerande människan. Vargen brukar stå också för någonting annat, nämligen utanförskap från den mänskliga gemenskapen. Martina Dager blir till sist såpass alienerad att hon förlorar sin förmåga att utföra det arbete som hon tidigare har presterat på det pliktskyldigast möjliga sättet. Hon har svaga kopplingar till hemmet och till sitt förflutna och det faller väl in i bilden att den Martina Dager som dyker upp i Ringboms andra roman Sonjas berättelse antingen är eller sedan inte är samma person. Dessa varglika gestalter kan dyka upp på oväntade sätt och också har de en tendens till att omvandlas. Martina Dager omvandlas från en kalkylerande ekonom till någonting annat och i det visar hon släktskap med intertexternas Stäppvargen och Vargbruden vilka båda lämnar det gamla bakom sig dragna av en oemotståndlig längtan till en annorlunda tillvaro.

Alienationsproblematiken diskuterar jag utgående från Richard Schmitts (2003) bok Alienation and Freedom. Det som Martina Dager gör är att hon frigör sig från det kapitalistiska samhället med den risken att hon helt och hållet faller utanför. I yrkesrollen hade hon representerat staten vars uppgift det är att stå för samhällets regelverk.

SUOMALAISTEN ROMAANIEN TALOUSKUVAUKSET ARVOMURROKSEN REPRESENTAATIOINA
Ville Sassi
, Itä-Suomen yliopisto

Talouskritiikin väitetään palanneen proosaan, ja tutkimuskin tarkastelee vuosikymmenten tauon jälkeen esimerkiksi kapitalismia ja kirjallisuutta. Toisaalta tarinat rikastumisen rappeuttavuudesta ja köyhien kurjuudesta voivat näyttäytyä mustavalkoisina kliseinä. Onko moraalisaarnoilla “pahasta rahasta” kriittistä antia?

Kun suomalaisten romaanien kuvauksia taloudesta suhteutetaan historialliseen kontekstiin, niiden näennäinen mustavalkoisuus usein katoaa. Esimerkiksi Minna Canthin, Maila Talvion, Pentti Haanpään, Lassi Sinkkosen ja Esa Sariolan tuotannoissa kuvataan rajuihin ristiriitoihin joutuneita yksilöitä, joille kysymykset köyhistä, rikkaista, rahasta ja pahasta sumenevat. Talouteen kytkeytyviä moraalihaasteita kuvaamalla on valotettu katveita, joihin julkinen keskustelu ei ehkä muuten ulottuisi. Kyse on metarepresentaatiosta: tuomalla toisten järjestelmien diskursseja ja arvokäsityksiä osaksi teosten kärjistettyjä asetelmia taide kommentoi yhteiskunnan tilaa. “Suuren suomalaisen kertomuksen” sijaan kirjallisuus kuvaa talouden kompleksisia vaikutuksia yksilön kannalta.

Talous voidaan ymmärtää tahoksi yhteiskunnan arvomuodostuksessa. Siksi tarkastelen kirjallisuuden talousrepresentaatioita puheenvuoroina yhteiskunnan arvokeskustelussa. Esitän näkemyksen, miten arvot muodostuvat yhteiskunnan instituutioiden ohjauksessa ja miten teosten representaatiot välittyvät tähän dialogiin. Tuen teosesimerkeillä ajatusta siitä, että taide voi nostaa keskusteluun arvoihin liittyviä huomaamattomia haasteita. Kirjallisuudella on aina ollut tässä dialogissa merkittävä potentiaali, joka ei ole ainakaan vähentynyt, sillä viime vuosikymmenten kehitys on tuonut monia aiemmin lain määrittelemiä kysymyksiä moraalin piiriin.

*

Tuottavuus, kaupallistuminen ja raha mediakulttuurissa

Perjantai 16.12.2011 klo 15.00–18.00, sali 355

Työryhmän vetäjät:
Maiju Kannisto, Turun yliopisto, kulttuurihistoria
Kari Kallioniemi, Turun yliopisto, kulttuurihistoria 
Varpu Rantala, Turun yliopisto, mediatutkimus

15.15–15.45 UUSLIBERALISMI, RAHA JA POPULAARIKULTTUURI
Gordon Gekko ja ‘Loadsamoney’ uuden kapitalismin karikatyyreina
Kari Kallioniemi
, kulttuurihistoria, Turun yliopisto

Uusliberalismiksi nimetyn aikakauden alkuna 1980-luvulla on yleisesti pidetty Margaret Thatcherin valtaannousua Britannian pääministeriksi ja Ronald Reaganin samanaikaista presidenttiyttä Yhdysvalloissa. Tämä ’transatlanttista erityisliittoa’ vahvistanut poliittinen tilanne alkoi pian näkyä niin Yhdysvalloissa kuin Britanniassa monetaristisena rahapolitiikkana, talouden ja finanssimarkkinoiden sääntelyn vapauttamisena, sodanjälkeisen hyvinvointivaltiopolitiikan asteittaisena purkamisena sekä kulutuskeskeisen yhteiskunnan idealisoimisena malliksi länsimaisen elämänmuodon ytimelle.

Margaret Thatcherin markkinoima ’vapaa kilpailu’ (free enterprise) ja vaativa toive ’yksilösuorittajien’ (self-starters) lisäämiseksi pyörittämään yhteiskunnan talouden rattaita loivat osaltaan 1980-luvun kulttuurista kuvastoa. (Populaari)kulttuurin kuvaston ’enterprenöörit’ ja ’jupit’ mytologisoituivat osaksi uuden rahatalouden fantasiaa.

Tällöin rahaan ja luksukseen liittyvä populaarikulttuurin kuvasto on luonut sitkeästi eläneitä karikatyyrejä, joiden kautta uusi kapitalismi ja raha on personifikoitunut poliitikkojen, julkisuuden henkilöiden tai populaarikulttuurin fiktiivisten henkilöiden yhteydessä. Englantilaisen koomikon Harry Enfieldin 1980-luvun lopulla synnyttämä ’Loadsamoney’ on kansankapitalismin satiirinen personifikoituma, kun taas pörssihai Gordon Gekko Oliver Stonen elokuvassa Wall Street (1987) on edustanut häikäilemättömän meklari-jupin perikuvaa, joka on innoittanut pankkialalle pyrkiviä tähän päivään asti. Mitä nämä hahmot kertovat uudesta kapitalismista ja siihen liitetyistä arvoista ja ideologioista?

15.45–16.15 SEVERI SUHONEN, UUNO TURHAPURO JA RAHA
Kimmo Laine
, Oulun yliopisto, elokuvatutkimus

Suomalaisen elokuvahistorian kahdella keskeisellä populistisella suuntauksella – rillumarei-elokuvat 1950-luvulla ja Spede Pasasen elokuvat 1960-luvun lopulta 1980-luvulle – on monta yhdistävää piirrettä, eikä vähäisin niistä ole raha. Kummassakin suuntauksessa suhde rahaan on ambivalentti: rahaa yhtäältä hamutaan (harvemmin perinteisellä työllä, useammin ”moukan tuurilla”) ja toisaalta halveksitaan, mutta joka tapauksessa siitä puhutaan koko ajan lähes pakkomielteisesti. Miten tällainen outo fetisoiva/kieltävä rahasuhde pitäisi ymmärtää? Millainen on tällaisen rahapuheen historia? Mikä on sen suhde jälleenrakennuksen ideologiaan, lamaan, työttömyyteen ja viimein 1980-luvun taloudelliseen nousukauteen? Millainen on elokuvallisen populismin ja populistisen politiikan harvemmin ääneen lausuttu suhde? Miten on mahdollista liittää samaan populaarikulttuuriseen fantasiaan ”unohdetun kansan puolesta” -eetos ja 1980-luvun juppikuvasto?

16.15–16.45 ”GLORIOUSLY FABULOUS, LUDICROUSLY DEFINITIVE, OUTRAGEOUSLY LUXURIOUS”
Monty Python ja parodia markkinointina
Rami Mähkä
, kulttuurihistoria, Turun yliopisto

Parodiaa käytetään nykyään laajalti mainonnassa. Tyypillisesti parodia suuntautuu johonkin tunnettuun kulttuurintuotteeseen, kuten menestyselokuvaan, johon viittaamalla uskotaan saatavan jollekin markkinoitavalle tuotteelle myyntiä edistävää huomiota. Paperini lähestyy mainonnan parodiaa Monty Python -koomikkoryhmän tuotannon kautta. Monty Python käytti satiirista itseironiaa julkaisujensa yhteydessä jo 1970-luvulla. Komediaa voikin lähtökohtaisesti pitää siinä mielessä ainutlaatuisena ilmiönä, että sen mainonnassa voidaan käyttää ei-koomisissa yhteyksissä negatiivisiksi ymmärrettäviä määreitä korostamaan tuotteen laatua. 1990-luvulla alkaneen, pääosin vanhaa materiaalia kuten ryhmän elokuvien ja äänilevyjen uudelleenjulkaisujen ( DVD, Blu-ray, CD)  tulvan yhteydessä elokuva- ja musiikkiteollisuuden mainoslauseiden ja –tyylien parodiasta tuli keskeisin Monty Python –tuotteiden markkinointikeino. Esitykseni tarkastelee parodian merkityksiä mainonnassa sekä komedian kohdalla että ylipäätään. Miten Monty Python -komediaa on markkinoitu ja markkinoidaan? Mihin mainonnassa käytettävä parodia oikeastaan kohdistuu, ja mikä vaikutus sillä toivotaan olevan kuluttajiin? Voiko parodia menettää sille kuuluvan ”kriittisen etäisyyden” (Hutcheon 1985) kohteeseensa, kun sitä käytetään mainontaan? Onko oman tuotteen laadun vähättely komedialle eksklusiivinen markkinointistrategia?

16.45–17.15 KOKEELLISUUDESTA JA TUOTTAVUUDESTA PÄIHDEONGELMIEN KULTTUURISESSA TUTKIMUKSESSA
Varpu Rantala
, mediatutkimus, Turun yliopisto

Taiteessa kokeellisuus tarkoittaa usein prosessia, jonka lopputulosta ei voida ennakoida, vaan tavoitteena on tuottaa jotakin uutta ja arvokasta. Joskus myös tutkimusasetelma voi olla tässä mielessä kokeellinen. Tällöin nousee kysymys siitä, mitä uusia mahdollisuuksia kokeellinen tutkimusasetelma voi avata ja missä mielessä se voi olla tuottava.

Esityksessäni pohdin päihdeongelmiin liittyvien mediavälitteisten mielikuvien tutkimuksen kautta, mitä sosiaali- ja terveyskysymyksiin liitettävien esteettisten ulottuvuuksien tutkiminen voi tuottaa, ja miten kokeileva tutkimusasetelma voi suhteutua yhteisen hyvän tai yleishyödyllisyyden tavoitteisiin, kuten terveyden ja hyvinvoinnin edistämiseen?

Esitän, että sosiaalisten ja terveydellisten, usein arkaluontoisten kysymysten käsittely voi hyötyä lähestymistavoista jotka tarkentavat hienovireisiin kokemuksellisiin rakenteisiin, minkä taiteentutkimuksen pitkälle hiotut analyysivälineet mahdollistavat.

17.15–17.45 NELJÄKYMMENTÄ NUOLAISUA:
stadionrock ja ansaintalogiikan muutos
Kimi Kärki
, kulttuurihistoria, Turun yliopisto

Tarkastelen esitelmässäni stadionrockia kaupallisena ilmiönä. Levyteollisuuden kriisi musiikkijakelun digitalisoitumisen yhteydessä on johtanut kiertuetoiminnan taloudellisen merkityksen korostumiseen. Kun ennen stadionkiertueita tehtiin markkinoimaan levyjä, jopa tappiolla, nykyään levyjä tehdään jotta voidaan tehdä tuottoisa kiertue. Konserttilippujen hintojen nouse, oheistuotekaupan merkityksen korostuminen ja uudenlaiset 360-asteen levytyssopimukset ovat kaikki osa tätä taloudellista siirtymää.

Yksi keskeinen piirre näissä valtavissa massatapahtumissa on suuren mittakaavan ja kulujen korostaminen markkinointipuheessa, niin suurelle yleisölle kuin kulissien takana tapahtumia tukevilla sponsoreille ja mainostajille. Keskeisenä esiemrkkinäni käytän The Rolling Stones -yhtyeen markkinointimateriaalia 2000-luvun alkupuolelta.

*

Yhteisen kulttuurit ja politiikat

Perjantai 16.12.2011 klo 15.00–18.00, sali Edu 2

Työryhmän vetäjät:
Juhana Venäläinen, Itä-Suomen yliopisto
Jukka Peltokoski, vapaa tutkija ja aktivisti

15.00–15.20 AVAUS:
Commonsien aika
Jukka Peltokoski

David Bollier on määritellyt commonsit aiheeksi, jonka ympärillä joukko keskustelijoita ihmettelee, mistä he oikein ovat puhumassa. Commonseissa onkin ennen kaikkea kyse kokeellisesta keskustelusta ja toiminnasta, jossa pyritään keksimään uutta, ehkä jopa uutta yhteiskunnallista liikettä.

Suomeksi commonsit kääntyvät yhteisresursseiksi ja niillä viitataan yhteisölliseen omistukseen yksityisen tai julkisen omistuksen sijaan. “No common without community”. Samalla commonseilla on elimellinen suhde keskusteluun vertaistoiminnasta ja vertaisverkoista, joissa yhteiset resurssit ovat sekä verkoston muodostumisen edellytys että sen tulos. Jokamiehenoikeudet ja avoin lähdekoodi ovat ehkä yksi helpoimmista tavoista hahmottaa millaisista “tuotteista” asiassa on kyse. Myös suomalaisille tuttu osuustoiminta sisältää yhtymäkohtia yhteisresurssien näkökulmaan.

Yhtäältä keskustelua yhteisresursseista käydään (vielä) olemassa olevien luonnonresurssien suojelemiseksi. Toisaalta internet-yhteiskunta on avannut aivan uusia mahdollisuuksia tuottaa aineettomia tietovarantoja sekä erilaisia yhteistyökaluja kaikkien käyttöön. Commonsien suhde kapitalismiin on tässä ristiriitainen. Yhtäältä commonsit ylittävät rajoitetun yksityisomistuksen, toisaalta eteemme aukeaa vihreän kapitalismin sekä tiedon avoimuutta korostavan Google-imperiumin aika.

Historiallisesti käsite common viittaa 1600-luvun brittiläisiin yhteismaihin ja yhteisöllisesti hallittuihin laitumiin, joiden aitaaminen ja tekeminen niukaksi oli eräs merkkipaalu siirryttäessä teollisen kapitalismin aikaan. Uudessa commons-keskustelussa kysymys yhteisistä laitumista elää erityisesti kysymyksenä “yhteismaan tragediasta”, jonka ekonomisti Garret Hardin muotoili vuonna 1968. Tällä viitataan näkemykseen, jonka mukaan yhteisresurssit ovat tuomittuja tuhoutumaan vastuuttomasta ylikulutuksesta johtuen.

Näkemystä vastaan on puhunut erityisesti Elinor Ostrom, jonka mukaan kyse ei ole yhteismaan, vaan säätelemättömän yhteismaan tragediasta. Historia antaa monia esimerkkejä, joissa yhteisöt ovat luoneet toimivia sääntöjä yhteismaiden kestävän käytön takaamiseksi. Ostrom sai tutkimuksistaan taloustieteen Nobelin vuonna 2009.

Avauspuheenvuoro laiduntaa työryhmän commons-keskustelun äärelle.

15.20–15.40 KOLLEKTIIVISET KIRJOITUSKÄYTÄNNÖT
Kirjallisuutta luovuuden ja julkisen alueen välimaastossa
Hanna Kuusela

Esitelmäni käsittelee kollektiivisesti kirjoitettua nykykirjallisuutta tai nykykirjallisuuden kollektiivisia kirjoituskäytänteitä ja näiden suhdetta yhteisresurssien ongelmaan.

Tavoitteenani on kartoittaa kollektiivisesti tuotetun kirjallisuuden kenttää ja pohtia, missä määrin yhteisen alueeseen liittyvät kysymykset nousevat esiin esimerkiksi sellaisissa kirjallisuudenlajeissa kuin flarf-runous, konseptuaalinen runous, käyttäjien tuottama kirjallisuus, vahvasti intertekstuaaliset tai sitaateille pohjaavat kirjat, kollektiivisten kirjailijanimien julkaisemat tekstit ja populaarimmat parodiaromaanit. Käsittelen siis esitelmässäni kysymystä siitä, missä määrin kirjoittamisen ja kirjallisuuden kollektiivisuutta korostavat käytännöt haastavat nykytodellisuuden, jossa kulttuuria tuotetaan ja vastaanotetaan ennen kaikkea yksityisomaisuutena.

Tuottavatko tai heijastavatko nämä kirjoituskäytännöt sellaista uudenlaista ymmärrystä kirjallisesta tuotannosta, joka kurkottaa perinteisen kirjailijahahmon tuolle puolen – vai ovatko ne ennemminkin vain uusia toimintamuotoja, jotka hyödyntävät vanhan kirjailijakäsityksen ideologisia perusteita? Haastaako kollektiivisesti tuotettu kirjallisuus vallitsevia kehyksiä, joissa kulttuuria tuotetaan, vai onko se itse sidoksissa myöhäiskapitalististen kulutuskulttuurien logiikkoihin? Ja lopulta: raivaavatko nämä käytännöt tietä intellektuaalisille yhteisresursseille ja vahvemmalle julkisen alueelle, vai pitäisikö näitä käytänteitä ennemminkin kutsua intellektuaalisiksi varkauksiksi tai piratismiksi?

15.40–16.00 YHTEINEN MAA JA TORPPARIKYSYMYS ARVID JÄRNEFELTILLÄ
Mikko Jakonen

Arvid Järnefelt (1861-1932) oli yksi merkittävimpiä realistisia suomalaisia kirjailijoita useilla 1800 –luvun lopun ja 1900 –luvun alun aikana julkaistuilla romaaneillaan. Järnefelt ei kuitenkaan ollut vain kirjallisuusmies. Porvariston ja aateliston elämää kuvanneiden aatehistoriallisten romaanien ja näytelmien lisäksi Järnefelt kirjoitti myös paljon köyhistä ja syrjityistä ihmisistä. Näin tapahtui erityisesti hänen tolstoilaisen kääntymyksen jälkeen.

Tässä paperissa tarkastellaan erityisesti Järnefeltin vuonna 1907 kirjoittamaa poliittista pamflettia ”Maa kuuluu kaikille”. Pamfletissa kuvataan tunnelmia Laukon kartanon maiden torppareiden parissa torpparilakon jälkeen. Lakon seurauksena kartanonherrat olivat ajaneet torpparit taloistaan ja seurauksena oli väestön ja torppien nopea kurjistuminen. Tämä johtaa Järnefeltin pohtimaan maanomistuksen kysymystä torppareiden näkökulmasta. Pamfletissa painottuvat voimakkaasti tolstoilaiset ajatukset, sekä erityisesti ajatus maan yhteisomistuksesta. Järnefeltin pamfletin avulla on mahdollista tarkastella 1900 –luvun alun ajankohtaista maakysymystä sekä torppariasiaa commons –tematiikan kautta.

16.00–16.20 TAUKO

16.20–16.40 COMMONSIEN VOIMA
– yhteinen Antonio Negrin ajattelussa
Tero Toivanen

Yhteisen (common) käsite on noussut radikaalin politiikan teorian keskiöön. Yhtäältä yhteinen mahdollistaa uusia tapoja tarkastella omistamista ja tuotantoa, toisaalta käsite näyttäisi luovan uudenlaista perustaa yhteiskunnallisten liikkeiden ja poliittisten organisaatioiden teoreettiselle tarkastelulle.

Italialainen Antonio Negri on eräs keskeinen vaikuttaja tässä teorian muodostuksessa. Commonseja käsitellään usein yhteisresurssien (esim. yhteismaat tai tieto) käytön näkökulmasta. Negrille näyttäisi olevan ominaista yhteisen ymmärtäminen ensisijaisesti tuotannollis-poliittisena voimavarana, eräänlaisena prosessina, jossa yhteinen vahvistuu suhteessa pääomaan ja toisaalta luo mahdollisuuksia uudenlaiselle subjektiivisuudelle ja poliittiselle projektille.

Esitelmässäni käsittelen yhteisen käsitteen kehittymistä Negrin ajattelussa ja pyrin valottamaan yhteisen suhdetta muihin Negrin keskeisiin käsitteisiin kuten biopoliittiseen ja immateriaaliseen tuotantoon sekä väkeen (multitude).

16.40–17.00 YHTEISTALOUDEN YHTEISMITATTOMUUKSISTA
Juhana Venäläinen

Esitykseni tavoitteena on tarkastella jaettuihin yhteisresursseihin perustuvaa taloudellis-tuotannollista toimintaa eli “yhteistaloutta” (commons-based economy) mitattavuuden ongelman näkökulmasta. Lähtökohtana toimii Aristoteleen Nikomakhoksen etiikan 5. kirjassa muotoilema ajatus siitä, että määrällisesti mitattavien vaihtoarvojen ja laadullisesti koettujen käyttöarvojen välillä ei voi olla mitään luonnollista tai loogista yhteyttä, vaan käyttöarvojen ja vaihtoarvojen välitys voi perustua ainoastaan sosiaaliseen konventioon, jonka varsinaisena tarkoituksena on poliittisen yhteisön koossapitäminen (ks. Sihvola 2011).

Yhteistalouteen tähtäävien poliittisten liikkeiden kuten ns. vapaan kulttuurin liikkeiden (freeculturalism) tavoitteita voi tulkita yrityksenä luoda modernin vaihtoarvotalouden rispaantuneille reunoille uudenlaisia käyttöarvotalouden muotoja. Näiden yhteistalouksien ontologinen tai “ontopoliittinen” oikeutus nojaa immateriaalisten resurssien kuten kulttuurin tai hoivan mittaamattomaan erityisluonteeseen: koska tiedot tai affektit eivät ole rajallisia tai kuluvia, niitä ei voi (tai “ei pitäisi”) ymmärtää yksinkertaisina vaihtoarvoisina tavaroina. Näin uusien yhteismaiden politiikka hahmottuu eräänlaisena yhteismitattomuuden alueiden uudisraivaus- ja ylläpitötyönä.

Yhteismitallistaminen ja mittaaminen voidaan ymmärtää modernin kurivallan keskeisinä dispositiiveina, jotka luovat välttämättömät edellytykset sekä modernille taloudelle että modernille politiikalle. Paluu mittaamattomaan ja yhteismitattomaan ei kuitenkaan tuota vallasta vapaata paratiisia, vaan virittää uusia konfliktin kenttiä, joiden ymmärtämiseksi ja joilla toimimiseksi pitäisi akuutisti kehittää uusia kriittisiä välineitä.

Lähteet

Sihvola, Juha (2011). Aristoteles ja antiikin talous. Teoksessa Risto Heiskala & Akseli Virtanen (toim.): Talous ja yhteiskuntateoria I. Helsinki: Gaudeamus, s. 91–112.

17.00(–18.00) LOPPUKESKUSTELU

*

Yhteisen kulttuurit ja politiikat

Lauantai 17.12.2011 klo 11.00–12.30, sali Edu 2

Työryhmän vetäjät:
Juhana Venäläinen, Itä-Suomen yliopisto
Jukka Peltokoski, vapaa tutkija ja aktivisti

11.00–11.20 YHTEINEN TILA JA YHTEISÖTAIDE
Pirjo Roponen-Lunnas

1. Ongelmana julkinen tila

Fyysisenä tilana:  Julkishallinnon omistamaa ”Yhteistä” tilaa hallitsee usein kaupallisuus. Uusliberalistinen talous tekee yhteisen tilan haavoittuvaksi. Julkisen tilan  representaation kriisi(media ja politiikka) on osa demokratian kriisiä.

2. Julkinen tila ja toiminta

Filosofi  Hannah Arendtin teoksen ”Vita Activa” keskeisiä käsitteitä on julkinen tila, joka viittaa yhteiseen maailmaan. Antiikin demokratian ”Zoo politikos” on latistunut  massayhteiskunnassa säädellyksi käyttäytymiseksi. Julkisen alueen tuho on merkinnyt myös yksityisen alueen tuhoa. Seurauksena on toimintakykymme väheneminen.

3. Yhteiset tilat

Julkisen kritiikin kautta lähestytään yhteisen  tilan määrittelyä. Kokemuksia ympäristöliikkeestä; yhteisen tilan puolustaminen ja taide. ”Vapaa tila” –nuoren ryhmä Oulussa. ”Kulttuurinen vallankumous”, vetäytymistä yhteiskunnasta vai idealistista hippikulttuurin uusintamista?

4. Yhteisötaiteen mahdollisuudet

Taide muokkaa todellisuutta ja luo merkityksiä. Itseilmaisun ja institutionaalisen taidekäsityksen vaihtoehtona on yhteisen tilan luominen:  taide todellisuuden paljastajana, erilaisten kokemusten esilletuojana. Etiikka kuuluu taiteen ja estetiikan maailmaan. Mitä yhteisötaide voi tuoda ”yhteisen maailman” luomiseen?  Yhteisötaide kohtaamisen taiteena (Janusch Byszewski). Kulttuuripolitiikan uusi paradigma: ”Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia”? Taidelähtöinen yhteiskunta?

5. Yhteisötaiteen mahdollisuuksia lähiötoiminnassa (Meri-Toppila, Oulu)

Kulttuurisiilo (http://www.kulttuurivoimala.fi/Kulttuurisiilo): yhteistyötä generoivan tilan kunnostushanke. Monikulttuurisuuden, työttömyyden, syrjäytymisen ja köyhyyden haasteet. Lähtökohtaisia teesejä: taidetoiminta lisää vuorovaikutusta ja hyvinvointia. Oman aktiivisuuden ja aloitteellisuuden tukeminen lisää yhteisen tilan haltuunottoa. Toiminta on uuden aloittamista ja tekijän itsensä alku (Arendt).

11.20–11.40 TALOUDEN PARADIGMAT LUONNON VIRKISTYSKÄYTÖN TUTKIMUKSESSA
Ilona Hankonen

Metsien eri käyttömuotoja ja niiden yhteensovittamista on tutkittu paljolti metsätieteen piirissä. Luonnontieteen paradigmat ilmenevät metsätieteellisessä virkistyskäytön tutkimuksessa metsän paikattoman resurssiluonteen oletuksena. Metsää ei nähdä virkistyskäytössäkään konkreettisina paikkoina, vaan enemmänkin kulissisena toiminnan resurssina ja arvojen oletetaan olevan eksaktisti mitattavia empiirisen tiedon kohteita.

Luonnon erilaisten arvojen mittaamisen ongelmana on luonnontieteisiin pohjautuvan tutkimustradition piirissä nähty erilaisten arvojen yhteismitallistamisen vaikeus. Lääkkeeksi ongelmaan on niin ekologisten, sosiaalisten kuin kulttuuristenkin arvojen osalta kehitetty malleja, joiden avulla voidaan määritellä erilaisten arvojen vastaavuus taloudellisten arvojen kanssa, ts. monenmoisten aineettomien arvojen ”hinta”. Kvantitatiivisissa tutkimuksissa on esimerkiksi kysytty suurelta määrältä tutkittavia, kuinka paljon he olisivat valmiita maksamaan jonkin kansallispuiston säilymisestä kansallispuistona, jonkin lajin säilymisestä luonnossa tai mahdollisuudesta päästä tiettyyn luontokohteeseen. Äärimmillään yhteismitallistamispyrkimykset voivat johtaa siihen, että metsän virkistysarvon ajatellaan olevan sama asia kuin virkistäytyjien alueelle tuoma rahamäärä miinus virkistyskäytön lisäämisen aiheuttama puuntuotannon arvon alenema.

Kaikkien metsiin liittyvien arvojen yhteismitallistaminen taloudellisten arvojen kanssa on tehnyt luonnon perinteisestä, omaehtoisesta monikäytöstä, metsien käsittelyn hyväksyttyydestä ja metsien luonteesta yhteisenä elinympäristönä tutkimuksellisesti näkymätöntä. Samalla metsien käytön kestävyys on saanut sosiaalisen kestävyyden osalta merkityksiä, jotka eivät vastaa sosiaalisen kestävyyden käsitteen tarkoitusta.

11.40–12.00 PROVILLAGE
Satumetsä, rakennushistoriallinen esittely ja käsityöläiskylä
Henry Björklid

  • Valjastaa kunnan metsät hyötykäyttöön.
  • Yhteisö koostuu yksityishenkilöistä/mikroyrittäjistä/perheistä
  • Hoitaa kunnan metsä vapaaehtoisvoimin, saaden vastapainoksi metsää sekä metsähoidolliset harvennuspuut (sellupuu) yhteisön käyttöön.
  • Luoda lapsille ilmainen Satu- ja Seikkailumetsä.
  • Yhteisön perheille mahdollisuus omatarveviljelyyn/siirtolapuutarhaan.
  • Luoda edellytykset käsityöläisten mikroyrityksille rakentaa itselleen työpajoja ja opetustiloja alueelle.
  • Luonnonmateriaalirakentamisen mahdollisuuksien esittely/kurssit EU-säädösten ja 2014 voimaantulevan uuden rakennuslain huomioonottaen.
  • Tuloksena käsityöläiskeskittymä/-kylä, joka myy osaamistaan/tuotteitaan sekä käsityöläiskursseja.
  • Myös mahdollisuus lähiruuan myyntiin sekä kursseja/seminaareja ruuasta ja maatalouden kehittämismahdollisuuksista.

Lopputuloksena yhteisön kunnalle luoma “ilmainen” eko/slow-(perhe)matkailukohde, jossa kaikilla, iästä riippumatta, on mahdollisuus oppia ja luoda uutta.

Lisätietoa hankkeesta: http://provillage.wordpress.com/category/suomeksi/

12.00–12.20 HILJAISUUDEN KANTAPÄÄ
Noora Vikman

Missä yhteinen piilee? Humanistisen, kulttuurianalyyttisen äänimaisematutkimuksen piirissä ääni ja varsinkin yhteinen äänimaisema tutkimuskohteena on joskus romanttisesti ikuisesti saavuttamattoman, määrittelemättömän ja sellaisena ehtymättömän resurssin roolissa. Abstrakti ja monimerkityksinen ”hiljaisuus” ympäristön ominaisuutena, hyödynnettävänä resurssina ja ennen kaikkea tutkimuskohteena istuu tähän raamiin vielä paremmin. Monitieteisessä äänimaisematutkimuksessa etsitään jatkuvasti metodologisia ankkureita äänimaiseman kesyttämiseksi. On kiinnostavaa tutkia myös sitä mahdollisuutta, miten ajatus ”yhteisestä” voisi olla äänimaisematutkimusta metodologisesti jäsentävä – ei vain reflektoimaton ennakko-oletus immateriaalisen akustisen ympäristön ominaisuuksista. Commons-ajattelua on tuskin aiheellista määritellä vain suhteessa menneiden aikakausien kulttuurin ja yhteiskunnan rakenteisiin ja tapoihin.

Luovan talouden alalla immateriaalisen pääoman ja resurssien käyttöön liittyy runsas annos vauraususkoa, joka on mielenkiintoista asettaa kulttuurianalyysin kohteeksi. Olen tutkinut hiljaisuuden hyödyntämisen liittämistä erityisesti matkailun edistämiseen ja pohdin, miten hiljaisuus-tematiikan kääntäminen määritelmiksi ja tuotteiksi tapahtuu erilaisissa iskulauseiden ja tuoteideointien karuselleissa. Kerron muutamia esimerkkejä siitä, miten pyrkimys ilmenee toistaiseksi konkretisoimattomissa MEK:in, SITRA:n ja Suomen brändityöryhmän suomalaista hiljaisuutta korostavissa manifesteissa ja miten matkailukulttuuriteollisuus painottaa erityisesti hyvinvoinnin, terveyden ja viitseliäisyyden ylläpitämisen arvorakenteita. Miten nämä antimet vastaanotetaan ja miten niitä sovelletaan ruohonjuuritason matkailuyrittäjien keskuudessa? Minkälaisiin yhteistyömahdollisuuksiin eri tahot uskovat matkailussa ja yhdyskuntasuunnittelussa, erityisesti Pohjois-Karjalan alueella? Kantaako hiljaisuuden kantapää?

12.20–12.30 LOPPUKESKUSTELU JA JATKOSUUNNITELMAT

(Takaisin päivien pääsivulle)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s